Tänne ajaudutaan lopulta virran mukana, vatsa kohti pintaa kuin kuolleet kalat, väsyneinä taistelemaan vastaan. Täällä hukkuu inhimillisyys kapulakielisen epikriisin rivien väliin, täällä pointti unohtuu auttamatta ICD-10-luokituksiin. Ihminen sysätään termistön tieltä. Osaston arjessa jokainen päivä on epätoivoista rytmin ylläpitoa heille, jotka eivät enää ymmärrä, miksi pitäisi jaksaa tehdä mitään saati miksi se pitäisi tehdä rytmissä.
Saapuessa tarkistetaan tavarat, viedään sukkapuikkoja ja taskupeilejä myöten kaikki vaarallinen hoitojakson ajaksi kanslian steriilinvalkoiseen lukkokaappiin. Kirjat selataan läpi sivujen väliin piilotettujen esineiden varalta, muovipussit otetaan takavarikkoon, repun sivutaskuun unohtunut liuska Buranaa, partahöylät, laturijohdot, kaikki. Sairaan sanaan ei voi luottaa, joka toinen syöttäisi kyllä pajunköyttä mukanaan tuomistaan esineistä minkä ehtisi, jos tavaroita ei tarkistettaisi. Hetkellinen nöyryytys on oman ja muiden turvallisuuden takaaja.
Hoitaja kuljettaa tottuneesti metallinpaljastinta uuden tulokkaan ympärillä, käy rauhallisella tahdilla läpi raajat ja torson. Elämäänsä uupuneen käteen lykätään hengästyttävä nippu tulohaastattelulomakkeita, joissa udellaan päihteidenkäytöstä, suhteista vanhempiin, syömiskäyttäytymisestä ja mielialasta. Rasti ruutuun, seuraava rivi ja toista! Jatka aina siihen asti, että olet loputtomalta vaikuttavan paperipinkan viimeisen sivun alalaidassa.
Ulkoiluluvallisille on tarjolla hyvinvointikävelyä aamuin illoin. Pahoinvointinuoret hyvinvointilöntystävät liukasta keväistä mutapolkua järven rannassa. Edes tämän maiseman optimoidussa idyllissä ei levoton, surullinen sielu lepää. Nautitaan hampaat irvessä raittiista ulkoilmasta, vaikka maailmassa ei olisi kuin harmaan sävyjä enää!
Aamukävelyn jälkeen päiväsalissa pyörähtää loppupäiväksi käyntiin laiska, hajamielinen ja väsynyt Skip-Bo-turnaus. Korttia lyödään lähinnä tehdäkseen jotain, valjastetaan ristiseiska ja Uno aseiksi kuoliaaksi tylsistymistä vastaan. Hyvän mielen kuvakortit levitetään sivupöydälle kerran päivässä viemään ajatukset muualle siitä, että kadonneet lapset säilötään kahdeksikymmeneksikolmeksi ja puoleksi tunniksi vuorokaudessa näiden neljän kylmän kiviseinän sisään.
Sitten on terapiat. Terapiaa toisensa perään, terapiaa johon kuka tahansa uupuisi.
Lasittuneet silmät päässä seisoen saven muovailua ryhmämuotoisessa taideterapiassa, lopputuloksina onnettoman rumia muhkuraisia kulhoja, joita tärähtänyt taideterapeutti silmiäsärkevän räikeässä Marimekon rievussaan kehuu kuin liukuhihnalta. Hän tekee niin jokaisen kohdalla.
Fysioterapiaa, jossa taotaan voimakkaasta kehovihasta kärsivän anorektikon päähän, kuinka sydän on lihas ja lihas tarvitsee ravintoa. Tämä, mitä teet, on vaarallista. Syömättömyys tappaa sinut. Jos et parane, kuolet. Ennemmin tai myöhemmin. Se on varmaa. Teini palaa valkeiden seinien sokkeloon kosteat silmät punoittaen. Ilme on hätääntynyt, kun fysioterapeutti saattaa hänet takaisin osastolle. Luiseva lapsi pyörii seuraavan yön levottomasti vihreissä lakanoissa, joihin on asettunut taloksi itsepäinen sairaalan haju.
Tieto ei kulje terapia- ja osastorakennusten välillä, ei silloin kun pitäisi tai niin kuin pitäisi. Osaa hoitajista se harmittaa, osa on alalla vuosikymmeniä viettäneitä kyynistyneitä kivikasvoja, jotka ovat nähneet lukuisten nuorten tulevan huonossa kunnossa ja lähtevän kenties vielä huonommassa. Joidenkin nimet saa lukea paria kuukautta tai vuotta myöhemmin kuolinilmoituksista, mutta eihän kaikkia voi kukaan pelastaa. Sellaiset potilaat oppivat osastolla korkeintaan pitämään suunsa supussa itsemurha-ajatuksista ja siirtymään houkutuksista aktiivisiin tekoihin. Vanhempien huoli kasvaa joko uusiin mittasuhteisiin tai sitten mikään ei enää hetkauta tai ole ikinä hetkauttanutkaan. Nämä nuoret oppivat poistamaan sivuhistoriat, piilottamaan partateriä ja pillerivarastoja sinne, mistä kukaan ei osaa etsiä. Kirjoituspöydän kulmalla kolmatta vuotta nököttävässä, varsin sievässä korulippaassa on kallis aarre, jolla ei ole mitään tekemistä hopeisten rannerenkaiden tai nappikorvisten kanssa. Se kätkee sisäänsä 45 grammaa äidin silmän välttäessä hupparintaskuun työnnettyjä bentsodiatsepiineja ja SNRI-lääkkeitä. Kerääminen on pitkä prosessi, jos ei halua jäädä kiinni. Viisi grammaa vielä, se on sovittu, se on laskettu. Se riittää, se on menolippu.
Osastolle ei tulla parantumaan, osastolle tullaan säilymään hengissä. Kun ei asioihin pureutuakaan ehdi tai uskalla, avopuolen hommia. Ja ovathan ne resurssitkin toki. Tämän paikan tehtävä on auttaa Akuuteimman yli. Joillain vain elämä on sitä vuosikaudet – yhtä Akuuteinta. Tilastojen mukaan suurin riski kuolla oman käden kautta on sitä jo aiemmin yrittäneillä ja juuri sairaalasta vapautuneilla. Sen faktan kanssa on elettävä.
Osastolla on viisi ruokailutilannetta päivässä, enemmän tai vähemmän ahdistavia kaikille, kenelle mistäkin syystä. Vastahakoiset varpusenluiset komennetaan etunenässä nököttämään ruokasalin linjastolle laitoslihakastikekattilan viereen. Mittailevat hoitajan kanssa desimitalla riisiä. Vain desin rajaan asti, nyt tarkasti rajaan asti. Kinastelu ja vääntäminen desin rajasta kuuluu käytävään, jossa muut odottavat vuoroaan. Ongelma on niin selkeä, seinät niin ohuet, ruokasalin ovikin kiusallisesti raollaan. Vaitiolovelvollisuus on pelkkä vitsi siinä vaiheessa, kun kaikki tietävät jo käytävään selkeänä kantautuvasta väittelystä, mitä on meneillään. Salaisuus on silti yhteinen: kaikilla on varmasti jokin ongelma, tiedostivatpa he sitä tai eivät. Elivätpä he päässään tässä maailmassa tai jossain muualla.
Pisamaposkinen ja kalpea Katariina pudottelee aina hoitajien silmän välttäessä kastiketta lattialle. Syömättä jätetty kalori on hyvä kalori. On hassua, miten ohut voikaan raaja olla napsahtamatta poikki. Miten koru, joka on tehty ranteeseen, valahtaa kättä nostaessa, pysähtyy vasta veitsenterävään kyynärluuhun, käsivarren leveimpään kohtaan.
Roosa vilkuilee ruoasta uhmakkaasti kieltäytyvää Lottaa, tämän nenämahaletkua ja kalmankalpeaa suonista ihoa ajatellen, että on itse taatusti lihavin täällä. Liian terve, hakekaa pois tai opettakaa tavoille, te jumalat, joiden reisien raosta paistaa parempi päivä. Nothing tastes as good as skinny feels. Lotan tummanruskeat silmät leiskuvat tukahdutettua raivoa, suu on ja pysyy puristettuna tiukasti kiinni. Vaarallisen matala BMI on molempien tyttöjen elämän pyhistä pyhin tarkoitus. Roosa kokee epäonnistuneensa, koska hänen nenäänsä ei ole tungettu letkua, voiton ja onnistumisen symbolia.
Meanspon ehdoton ykköslähde täällä on osaston töksäyttelevä ylilääkäri. ”No hyvinhän se paino on lähtenyt nousemaan!” Samaa sarjaa on myös puusilmäinen omahoitaja, joka miettii kai kotona edistyvää lastenhuoneremonttia, on täysin muissa maailmoissa ja hymisee hajamielisesti, vaikka Roosalla on taas orastava vaakapaniikki päällä. Kotona vaa’alle astuminen on kuin astuisi ihanankamalaan turvapaikkaan, tarkastelemaan päivä toisensa jälkeen alaspäin juoksevia numeroita. Täällä on kuitenkin niin monta samanlaista, pienempää ja onnistuneempaa, teinityttöjä jotka näyttävät lapsilta törröttävine lantioluineen. Laihtuminen on huumetta, se motivoi laihtumaan lisää. Häpeä kehollisesta olemassaolosta lähtee laihtumalla. Onnellisuus syntyy laihtumalla. Täällä ei vaa’alle astuvalle näytetä yhden yhtä lukemaa, se on kuulemma potilaan parhaaksi.
Puhelintunnilla on kiellettyä käyttää verkkoyhteyttä, Anni on erityistarkkailun alla jäätyään kiinni netin selailusta. Anni unohti ottaa Tumblrin salaisesta thinspo-tilistään kuvakaappaukset ja jäi kiinni, vaikka tarkoitus oli vain nopeasti käydä ottamassa screenshotit inspiroivimmista joutsenkauloista ja luisista ranteista. Mutta nyt ahdistaa lisää. Ihan tarpeeksi ankeaa on istua muiden kanssa käytävässä puoli kahdeksasta puoleen yhdeksään puhumassa asioita, joista henkilökohtaisemmaksi ei voi mikään verbaalinen enää mennä. Nyt hän on vielä silmätikkuna. Äiti ei soita, vaikka Annille sopiva kellonaika on kerrattu moneen kertaan. Se ei haittaa enää kai, laittaa kuitenkin viestiä, jossa toivoo kaiken kääntyvän hyväksi. Sanoo lähtevänsä salille iltavuoron jälkeen. Salille. Taas. Se painaa kohta vähemmän kuin minä, jos olen vielä kauan jumissa täällä pakkosyöttölässä. Triggered.
Annin katse eksyy puhelintunnilla toistuvasti surusilmäisen ja huonoryhtisen Jonin kaulan halki kulkevaan vaakasuoraan keloidiin, sen reunoilla vielä punoittaviin knoppiompeleiden reikiin. Poika tuijottaa tyhjyyteen ja pyörittelee hajamielisesti hiljaa värisevää puhelinta käsissään tekemättä sillä varsinaisesti mitään. Tunnottomaksi lääkitty ja silti tyynen pinnan alla niin surullinen.
Annilla on kielto seisoskella. Narulla äärimmilleen kiristetyt harmaat kollarit lähes tippuvat päältä iltapalaa odotellessa. Täysi-ikäisyyttä lähenevän tytön maailma tuulenkaatama, kovemmassa tuulenpuuskassa epäilemättä kaatuisi myös hänen hento vartensa. Hoitaja huokaisee kyllästyneesti: "Istupas taas, Anni, alas. Oskarin vieressä on tilaa, tässä on sulle tuoli!” Uloskirjaus on alustavasti sovittu kuun alkuun, mutta jos paino ei nouse paremmalla tahdilla, hänet uhataan siirtää aikuispuolelle pitkäaikaisosastolle. Paskan syntymäpäivälahjan uhka tuntuu elinkautistuomiolta. Tytön omassa tiedossa on kyllä, miksei paino ota noustakseen. Se on se pointti, selviytyä täältä ilman mitään jenkkakahvoja. Anni kävelee ympyrää ja kyykkää vessassa nivelet natisten niin kovalla tahdilla kuin osaa ja mitä hädissään pumppaava kuihtunut sydän jaksaa. Tähän ajaa ahdistus, tilaisuus kuluttaa kaloreita käytetään hyväksi heti puoli tuntia ruokailun jälkeen, kun vessaan on mahdollista päästä taas. Jokaisella käynnillä pitää pyytää hoitaja avaamaan ovi. Tarkkaillaan, kuinka kauan potilas viettää lukitun oven takana.
Vierihoidossa pitkiä päiviä viettävä tiikerinraitaraajainen Petteri ei pääse vessaankaan yksin. Nöyryytys on vedetty maksimaalisiin mittoihin. Petteri jemmaa jonossa iltalääkkeet kielen alle, on täysin kypsää kauraa katoamaan jo neljäntoista vanhana. Pilleriprojekti epäonnistuu, saa moitteet hoitajalta, jätetään silti sikseen tämän kerran. Petteri vannoo hiljaa mielessään, ettei epäonnistu tässä kahdesti. Uutena ei tiedä vielä, että kielenalus tarkistetaan. Se tarkistetaan aina. Talon tavoille oppii kuitenkin nopeasti: oppii ketkä hoitajat nöyryyttävät tietoisesti, ketkä taas vahingossa. Keille potilaille jutteleminen on kuin seinälle puhuisi. Kuka saa paniikkikohtauksen rentoutusharjoituksessa. Kuka itkee päiväsalissa ja hakkaa jalkojaan mustelmille hoitajien ollessa raportilla. Kenen katse on samentunut ja tarkentumaton diapameista.
Yöllä poliisisaattueessa osastolle ilmaantunut tyttö kirkuu äänensä käheäksi ja potkii eristyshuoneen ovea kunnes hänet on pakko laittaa eristyksen patjalle rauhoittumaan. Diapam, Temesta, Opamox, Tenox jne. Kourallinen rauhoittavia sekä vahvat unilääkkeet nukahtamisen tueksi. Kyllä hätä keinot keksii! Lounaalla muut nuoret seuraavat uteliaina, kun hoitaja kokoaa rutinoituneesti lautasmallin mukaisen annoksen tarjottimelle ja kiikuttaa sen vähin äänin eristyshuoneen tytölle, jonka ääni tunnistetaan jo. Hänellä ei ole vielä kasvoja, ja kunhan antipsykootit alkavat tepsiä ja hän liittyy muiden potilaiden pariin, hän on kasvonsa jo menettänyt. Psykoosipotilaat pelottavat muita nuoria eniten. Jotkut ovat koko jaksonsa ajan jokseenkin arvaamattomia. Heihin ei saa kontaktia pitkiin aikoihin, ensin sairauden ja sitten lääkityksen väkevyyden vuoksi.
Epäkiitolliseen työhönsä kyllästynyt hoitaja kertaa narisevalla äänellään sijaiselle potilaiden kuullen, kuinka syömishäiriöiset huolehditaan aina majoittumaan eri huoneisiin ja itsetuhoiset myös, etteivät jakaisi vinkkejä toisilleen. Haitallinen toiminta tarttuu kuulemma kuin hyönteisen jalat kärpäspaperiin kesäisin ruokasalissa.
Me onnistumme silti tekemään jos jonkinlaisia sopimuksia, salaisuus nivoo huijarit yhteen.
”Mä pidän kiinni sun jaloista vatsoissa, jos sä pidät mun. Mä lupaan olla vasikoimatta sun salakuljettamista laksatiiveista, jos sä et kerro mun juovan vessassa kolme litraa vettä ennen jokaista punnitusta!” Me tartutamme toisiimme uusia ongelmia, jaamme parhaat niksimme, piirrämme DKT-terapiavihon viimeiselle sivulle ohjeen hirttosilmukan tekemiseen niin selkeästi kuin osaamme. Joku ehkä kehuu hennolla äänellä, että oletpa sä hyvä piirtämään ja puristaa sitten suunsa loppuajaksi tiukaksi valkoiseksi viivaksi.
Voimme huonosti yksin ja yhdessä. Täällä on valkeat seinät ja kiinni pultatut ikkunat. Hajuton ja mauton, kaikin tavoin potilasturvallinen sisustus. Suihkuhuoneiden peilien pinnassa ohuet pleksit ja metalliset reunakappaleet ruuvattu huolellisesti kulmistaan kiinni seinään. Läpinäkyvissä pumppupulloissa LV:n hajustamaton nestesaippua hiuksille ja vartalolle saa hiukset tuhannen takun rykelmäksi. Täältä löytyvät ongelmanuoret, kadonneet lapset. Ne joilla ei ole voimia uida yksin vastavirtaan. Ei syytä nousta sängystä aamuisin, nuoret sielut vapaassa pudotuksessa.
