Vuorilta puhaltava tuuli maistuu ihon lävistävältä kirpeältä ongenkoukulta.
Keulapurjeiden tuhansista merimaileista tummuneet keuhkot
ovat revetä puhurista, kangasta tasaisesti kurittavista nyrkeistä
Kapteeni seisoo ahavoituneet suuret karheat kourat kiinni ruorissa,
valpas katse naulittuna synkkää pilveä puskevaan horisonttiin.
Sitä ruoria, sitä kantta, niitä puisia kylkiä ja paksuja köysiä
hän on rakastanut palavammin kuin naista koskaan,
yhteenkään neitoon ei itseään ankkuroinut
vaan tähän laivaan kiinnitti koko elämänsä, intohimonsa palon.
Hän tietää uppoavansa tarvittaessa rakkaansa mukana.
Niin tekee oikea kapteeni, todellinen johtaja.
Tuuli nostaa solmujaan nopeasti, haastaa ja korottaa panoksia.
Tyyrpuurissa myrskyn synkässä pupillissa raivoavat
seitsemän meren jumalat, joiden tiedetään katkoneen mastoja
ja pyyhkäisseen yhdellä aallolla kokonaisia miehistöjä yli laidan
aavan pohjattomaan mustaan nieluun ikuisiksi ajoiksi
laivojen kaltevilta kansilta, jotka kallistuvat ulapalla
kuin kumartaakseen kunniaa
itseään mahtavammille voimille.
Kajuutassa erään ruorijuopon
rommin syväksi kaivertamassa unessa
tuulee vielä leppeästi etelästä.
selkeän sään suotuisa henkäys jouduttaa alusta
joka lipuu, ei paiskaudu
laine on pehmeä mutta tarpeeksi tyrsky
meren lujanlempeä isäntä, tuo arvonsa tunteva aalto,
ei anna kenenkään hypätä harjalleen
aliarvioiden yliolkaisesti sen mahtia.
Merillä vasta
pojista koulitaan miehiä
jotta olisi miehiä, joita menettää
aallokon armottomana vellovaan kitaan.
Näiden sielujen käytävillä kajahtelee lokkien nauru,
merimiehen sydämeen kerrostuu suola,
siitä rakentuu hiljalleen suojapanssari.
Täällä on nieltävä menetykset, oltava luja
kirveellä veistetty merimiehen kovetettu keula
aina ylpeässä ryhdissä
kaikesta huolimatta
työt on tehtävä.
Menetetyt miehet
säilyvät merirokkoa kasvavana rosona
selviytyneiden sielujen suolaisissa seinämissä,
miehistön yhteisessä kunnioittavassa hiljaisuudessa
vihlovina reikinä tervatuissa sydämissä.
Jokaisen kaukomaan satamaan miehiltä jää
rakastajattaria ja heiloja
kangasnenäliinoineen haikeina huiskuttamaan.
On tragediat, joita raavaat ja rajun rannattoman joskus kokeneet
kyynelsilmin jakavat humalan tuomalla keskinäisellä luottamuksella
kolpakkojensa yli satojen satamien tuhansissa hämyisissä kapakoissa.
Tragediat
seuraavat mukana, kipeimmät taistelut
kertyvät toisinaan tummaa suolasmaragdia tulviviksi haavoiksi
uljaiden alusten kuitenkin niin kuolevaisiin kylkiin,
koituvat niiden kohtaloksi
eikä hylkyjä miehistöineen voi meren hyisestä sylistä nostaa kukaan.
Niistä välitetään maissa kuulopuheita ja huhuja pitkään
kauhistellen ja kunnioittaen.
Niistä puhutaan
kunnes
ei enää
puhuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti