Aurora borealiksen hulmuavan helman alla

Tätä maata minä rakastan ja vihaan
Maata tuhansien järvien
jossa kahvipöytäkeskustelut
käydään tilanteen vaatimalla vakavuudella
Uumoillaan huonoa mustikkakesää,
valitellaan ilmoja, ollaan
ymmyrkäisinä,
kun ei ollutkaan säätiedotus
kiveen kirjoitettu

Täällä puheensorina koostuu joutavuuksista,
ei puhuta koskaan siitä, mistä ehkä pitäisi
Tuhlataan ne vähät sanat harkitsemattomasti
Ollaan kuin ei oltaisikaan
itsetuhotilastojen kärkikastia
tuoleja alvariinsa alta potkivia
raskasmielisiä, jotka uppoavat pullon pohjalle
jolleivät pistä heti kerrasta poikki,
lyhytikäisyyden sukurasitteen nimissä

Ollapa hellettä ja hekumaa
edes kerran kesässä,
nuoren naisen poskien heleä puna
ladossa nuorukaisen kanssa
vietetyn hetken jälkeen
Ohuet oljenvaaleat hiukset heinässä
Tätä maata minä rakastan ja vihaan

Pohjoisen pallonpuoliskon peltoa ja puuta,
silmänkantamattomiin
puolitutun katseen välttelyä
kyläkaupan kassajonossa
Täällä pystymetsästä paikalle rämpineet,
koskaan työtä tekemättömät, huonoryhtiset lökäpöksyt
ja suurten ikäluokkien raavaat miehet
mahtuvat saman nakkikioskin jonoon
Pohjoissuomalaisen pikkukylän kasvatit
ja helsinkiläiset, jotka sinnikkäästi koko ikänsä
luulevat elävänsä isossa kaupungissa
sukupolvesta toiseen

Voittajan elkein paikalle siunaantuneet
pitäkööt sentään ylpeät suunsa supussa
Linja-autossa viereinen penkki jääköön tyhjäksi
aina viimeiseen saakka, kuin kohteliaisuudesta
Sillä tämä on
yksinäinen pieni maa, etäisellä isä-poikasuhteella,
kansa aurora borealiksen hulmuavan helman alla

Monet nähdyt syksyt

Otin lastin harteilleni nuorena.

Polvillani lipaston edessä

revin päiväkirjasta sivuja

Pimeässä elämässä ja syysyössä

joissa kumpaisessakin 

tapahtuu kamalia asioita

ei saa jättää itseään

tunnistettaviin

Ja minä olen ehkä yhdeksänvuotias

vähän yli ehkä

enkä tunne

vielä

maailman pahaa

joka toisaalla kytee, jossain roihuaakin

suurella liekillä

Minä tunnen vain

tyytymättömyyden

epämääräisen, mutta syvän

ja monenkirjavan häpeän

kuin kiven pienessä kengässäni

tulevaisuudestani en tiedä

Minulla on aina ollut 

murheenaiheita 

riittämiin,

ja jos joku niistä ei ole

vielä ollut 

kypsä poimittavaksi

olen kastellut sitä ahkerasti

ravinnut ja vaihtanut ruukun isompaan

jotta olisi tilaa kasvaa

sinulla sentään, murhe pieni

isoksi ja vahvaksi

sellaiseksi, mihin en uskonut minusta itsestäni olevan

alkuunkaan

Sillä tänäänkin 

minulla on Ainainen Kriisi meneillään

on ollut kautta vuosien

ja kun elää Ainaisen Kriisin kanssa tarpeeksi pitkään,

ihmiset ympärillä 

väsyvät kai kannattelemaan

Niin minäkin.

Tämä on kai syksyä,

tunnen vilunväreiden 

hiipivän selkäpiitä pitkin, värimaailman 

muuttavan muotoaan lehdissä.

Vannon mielessäni: "Niin minäkin."

Vaan syksy on harmonisuudessaan melankolinen,

ja lehdetkin kellastuvat vain

piirtääkseen lopulta ilmaan 

kuolevan kesän kaaren,

saattaakseen sen

surmaansa.

Ne 

     putoavat

          hiljalleen.

Niin minäkin.

Lopputulema

Pidän sinusta kiinni viimeiseen asti, vaikka ei kannattaisi

Pidän sinusta kiinni viimeiseen asti

Pidän sinusta kiinni

Pidän sinusta

Pidän.