Otin lastin harteilleni nuorena.
Polvillani lipaston edessä
revin päiväkirjasta sivuja
Pimeässä elämässä ja syysyössä
joissa kumpaisessakin
tapahtuu kamalia asioita
ei saa jättää itseään
tunnistettaviin
Ja minä olen ehkä yhdeksänvuotias
vähän yli ehkä
enkä tunne
vielä
maailman pahaa
joka toisaalla kytee, jossain roihuaakin
suurella liekillä
Minä tunnen vain
tyytymättömyyden
epämääräisen, mutta syvän
ja monenkirjavan häpeän
kuin kiven pienessä kengässäni
tulevaisuudestani en tiedä
Minulla on aina ollut
murheenaiheita
riittämiin,
ja jos joku niistä ei ole
vielä ollut
kypsä poimittavaksi
olen kastellut sitä ahkerasti
ravinnut ja vaihtanut ruukun isompaan
jotta olisi tilaa kasvaa
sinulla sentään, murhe pieni
isoksi ja vahvaksi
sellaiseksi, mihin en uskonut minusta itsestäni olevan
alkuunkaan
Sillä tänäänkin
minulla on Ainainen Kriisi meneillään
on ollut kautta vuosien
ja kun elää Ainaisen Kriisin kanssa tarpeeksi pitkään,
ihmiset ympärillä
väsyvät kai kannattelemaan
Niin minäkin.
Tämä on kai syksyä,
tunnen vilunväreiden
hiipivän selkäpiitä pitkin, värimaailman
muuttavan muotoaan lehdissä.
Vannon mielessäni: "Niin minäkin."
Vaan syksy on harmonisuudessaan melankolinen,
ja lehdetkin kellastuvat vain
piirtääkseen lopulta ilmaan
kuolevan kesän kaaren,
saattaakseen sen
surmaansa.
Ne
putoavat
hiljalleen.
Niin minäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti