Posliinijumala, vatsahappohumala

I Yksisuuntainen

Opettaja kirjoitti palautteessa paperin laitaan:

”Tekstiä voisi lihottaa”

ja mietin että mitä vittua
Siitä lähti mopo taas keulimaan

Seuraavassa hetkessä taas

sullon:

- parsakaalia voimalla suuhun

- terveitä ajatuksia väkisin kallon halki, halkikallon 

- itseni kenkäkaappiin kahdeksi päiväksi

- itseni liian pieneen hameeseen kuin todistaakseni jotain

- ruumiini aukot täyteen Opamoxia ja Laxoberonia

- kuulokkeet liian syvälle korviin

- häpeälliset irtohiustupot syvälle roskakoriin

- kämmenkaupalla irtokarkkeja läpeen, jota vehnäleipä ajelee 

      taas holtittomasti

      kahteen suuntaan joka päivä

II

Sairaalan käytävä

fysioterapeutin vanavedessä,

täällä taas moi

”Kirjoita kaikki, mitä inhoat tässä tilanteessa”
”Noita verhoja”, mietin ja hymyilen itsekseni

Vakavoidun

Paperille piirtyy kirjaimia

vastenmielisessä järjestyksessä:

- pakkosyöttörumba

- seisoskelukielto

- laksatiivipaskaraidat pikkuhousuissa

- vatsahappohapertuneet hampaat

- huimaus

- kylmyys

- ruokailut

- Nutrilett

- ne pahanmakuiset rautatabletit

- se etten pääse salille viikkokausiin

ja eniten:

- ne sentit ja kilot

III

Ruutupaperi liukuu hitaasti pöydän yli

terapeutti lukee sen ja työntää kansioon piiloon

hyssyttelyn meininkiä saatana

Päivän haaste heitetään:

”Mulla oli sellainen ajatus, että

katsahdus kokovartalopeiliin”

Minua tuijottaa kaksi ruskeaa silmää kysyvästi

Ennen jokapäiväinen rutiini

on nykyään kunnianhimoinen tavoite

ja pala kurkussa läsnä, jokapäiväinen rutiini

IV

Selkänikamilla helmeilee hiki

kun fysioterapeutti kääntää peilin

Ensin jalkaterät.

Äidiltä saadut vaaleanpunaiset sukat,

ne joissa on niitä poneja

kipristelevät varpaat

Hienosti menee, hengitä

Edetään sääriin

Vihloo jo
Mieli kiihtyy laukkaan, hengitys hyperventilaatioon

Miksi laitoinkaan nämä verkkarit?

Miksi ostinkaan nämä verkkarit?
Jos ei mahdu edes kokoon 34 voisi olla ostamatta

kunnes mahtuu

V

Kangas pinkeä pohkeista

ja reisistä

Päässä heittää, peräännyn

lysähdän tuoliin

vihreäksi verhoiltuun

Näen itseni edelleen liioittelemattomasta pinnasta

ajattelen liioittelevia ajatuksia

Reidet tuntuvat leviävän penkkiä vasten

noin seitsenkertaisiksi

Se on liikaa, tämä on liikaa,

kyynel,

toinen

vierii

poskelle

”Mitä näet?”

”Syyn kumartaa lisää”

Aurora borealiksen hulmuavan helman alla

Tätä maata minä rakastan ja vihaan
Maata tuhansien järvien
jossa kahvipöytäkeskustelut
käydään tilanteen vaatimalla vakavuudella
Uumoillaan huonoa mustikkakesää,
valitellaan ilmoja, ollaan
ymmyrkäisinä,
kun ei ollutkaan säätiedotus
kiveen kirjoitettu

Täällä puheensorina koostuu joutavuuksista,
ei puhuta koskaan siitä, mistä ehkä pitäisi
Tuhlataan ne vähät sanat harkitsemattomasti
Ollaan kuin ei oltaisikaan
itsetuhotilastojen kärkikastia
tuoleja alvariinsa alta potkivia
raskasmielisiä, jotka uppoavat pullon pohjalle
jolleivät pistä heti kerrasta poikki,
lyhytikäisyyden sukurasitteen nimissä

Ollapa hellettä ja hekumaa
edes kerran kesässä,
nuoren naisen poskien heleä puna
ladossa nuorukaisen kanssa
vietetyn hetken jälkeen
Ohuet oljenvaaleat hiukset heinässä
Tätä maata minä rakastan ja vihaan

Pohjoisen pallonpuoliskon peltoa ja puuta,
silmänkantamattomiin
puolitutun katseen välttelyä
kyläkaupan kassajonossa
Täällä pystymetsästä paikalle rämpineet,
koskaan työtä tekemättömät, huonoryhtiset lökäpöksyt
ja suurten ikäluokkien raavaat miehet
mahtuvat saman nakkikioskin jonoon
Pohjoissuomalaisen pikkukylän kasvatit
ja helsinkiläiset, jotka sinnikkäästi koko ikänsä
luulevat elävänsä isossa kaupungissa
sukupolvesta toiseen

Voittajan elkein paikalle siunaantuneet
pitäkööt sentään ylpeät suunsa supussa
Linja-autossa viereinen penkki jääköön tyhjäksi
aina viimeiseen saakka, kuin kohteliaisuudesta
Sillä tämä on
yksinäinen pieni maa, etäisellä isä-poikasuhteella,
kansa aurora borealiksen hulmuavan helman alla

Monet nähdyt syksyt

Otin lastin harteilleni nuorena.

Polvillani lipaston edessä

revin päiväkirjasta sivuja

Pimeässä elämässä ja syysyössä

joissa kumpaisessakin 

tapahtuu kamalia asioita

ei saa jättää itseään

tunnistettaviin

Ja minä olen ehkä yhdeksänvuotias

vähän yli ehkä

enkä tunne

vielä

maailman pahaa

joka toisaalla kytee, jossain roihuaakin

suurella liekillä

Minä tunnen vain

tyytymättömyyden

epämääräisen, mutta syvän

ja monenkirjavan häpeän

kuin kiven pienessä kengässäni

tulevaisuudestani en tiedä

Minulla on aina ollut 

murheenaiheita 

riittämiin,

ja jos joku niistä ei ole

vielä ollut 

kypsä poimittavaksi

olen kastellut sitä ahkerasti

ravinnut ja vaihtanut ruukun isompaan

jotta olisi tilaa kasvaa

sinulla sentään, murhe pieni

isoksi ja vahvaksi

sellaiseksi, mihin en uskonut minusta itsestäni olevan

alkuunkaan

Sillä tänäänkin 

minulla on Ainainen Kriisi meneillään

on ollut kautta vuosien

ja kun elää Ainaisen Kriisin kanssa tarpeeksi pitkään,

ihmiset ympärillä 

väsyvät kai kannattelemaan

Niin minäkin.

Tämä on kai syksyä,

tunnen vilunväreiden 

hiipivän selkäpiitä pitkin, värimaailman 

muuttavan muotoaan lehdissä.

Vannon mielessäni: "Niin minäkin."

Vaan syksy on harmonisuudessaan melankolinen,

ja lehdetkin kellastuvat vain

piirtääkseen lopulta ilmaan 

kuolevan kesän kaaren,

saattaakseen sen

surmaansa.

Ne 

     putoavat

          hiljalleen.

Niin minäkin.

Lopputulema

Pidän sinusta kiinni viimeiseen asti, vaikka ei kannattaisi

Pidän sinusta kiinni viimeiseen asti

Pidän sinusta kiinni

Pidän sinusta

Pidän.

Murskatappio

Kysymys heitettynä raskaaseen ilmaan

minä vapaaehtoisesti

kysyn pakottavimman

Vedän jalkaani odottelun

raskaat rautasaappaat

Pallo on nyt sinun käsissäsi, vastaus 

saa minut

uppoamaan syvän järven pohjaan

niissä samaisissa saappaissa

Luisevat kasvosi 

viiltävä leukalinja

ulospäin päättäväisinä törröttävät piirteesi

Yritän ymmärtää:

meidän välissämme kohoaa 

sukupolvien kuilu

perinteisenä terävälatvaisena

valkoisena lankkuaitana,

sellaisena, jonka raosta pienenä tiirasit

naapurin lasten puuhia,

kun olit liian ujo osallistumaan leikkiin

Joka päivä epävarmuus söi sinusta osansa

Joka päivä epävarmuus syö sinusta osansa

vaan sinulla on illuusio Voitosta,

jonka saavutat

nollapisteessä

näkemättä olevasi jo siinä

Tästä et enää vähene

Lapsi tappaa päähenkilön, 

kun kyllästyy tarinaan

Sinä kyllästyt päähenkilöön

ja tapat lapsen sisältäsi

Akselisi kulkee 

painavasta sielusta

mustelmaiseen selkärankaan

Aina kämmenen lyhyestä elämänviivasta

kovan kuoren kätköissä kuplivaan kipeään

Pelkään

      jok'ikinen

           päivä:

                 sinä häviät

tämän

Nonstop

Pimeän tullessa
ikkunaruudusta näen
heijastuksen

menneistä vuosista
Niistä menetetyistä
joina elämänlankasi meni solmuun
rispaantui säie säikeeltä
kunnes viimeinenkin niistä lopulta
napsahti poikki

Ehkä vika olikin minussa,
siinä kuinka alituiseen annoin periksi
ja ymmärsin
          loputtomiin
velkojasi
peri velkojasi
hammas hampaalta

Myit pöytähopeat salaa
Olin sokea ahdinkosi aineellistumalle
Säie säikeeltä, hammas hampaalta,
sinä lopulta luovutit

Nyt elän kivussa
nonstop
ja sinä olet enää
       kahvia keitellessä
päivän lehdessä
       ja ruokaa tehdessä
pihapuun lehdissä
päivänkehrissä
siellä missä
taivas kaartuu korkeana

Ja aurinko paistaa alati

29A, Tays Linnainmaa

Tunnen sinut läpikotaisin

vaikka olet sanonut minulle vain ”hei”

tai ”moi”, päivästä riippuen

Sinä sinisessä paidassasi,

muttet mieleltäsi kai juuri koskaan sinervä

Et kuten minä, et

kuten miljoonat meistä muista maailmanlaajuisesti

En tiedä nimeäsi, mutta uskon sen olevan Pasi

Syyni epäillä näin on toistaiseksi tuntematon

Sinä olet

perhemies,

omakotitalomies,

ruohonleikkaajamies

grillaajamies

Sinussa on jotain niin tavanomaista ja tylsää,

että se on jo mielenkiintoista

Sinä tervehdit jokaista matkustajaa

kuin vanhaa tuttua

raivostuttavuuteen asti

Pasi, olet yhtä aikaa

hyvä jätkä

ja niin sietämätön

elämäniloinen optimistimulkero, että

matkapahoinvoinnista ei voisi kukaan syyttää

vain mutkaista maantietä

Sinä uskot oikeuteen ja kohtuuteen

tai sen käsityksen sinusta ainakin saa, kun

kuulen sinun ojentavan etupenkin tyttöä,

joka erehtyi pitämään laukkuaan käytäväpaikalla

täydessä bussissa

Äänestät kai jokaisissa eduskuntavaaleissa

SDP:tä, se on tottumuskysymys ja sukupolvien yli periytyvä asia

Jokaiselle jotakin ja niin edespäin

Olet suoraselkäinen, kuten hyvän Pasin kuuluukin

Saunaoluesi jää aina yhteen,

vaimosi luonteva lantion kaari on vaikuttava

Lapsesi ovat suurisilmäisiä pellavapäitä

He saavat ala-asteella kahdeksikkoja ja hymypatsaita,

istuvat luokassa toisessa rivissä ja

viittaavat ennen kuin avaavat suunsa.

Sinulle linja-auton tuttu hurina

on kehräystä, se pitää sinut järjissäsi

kun etuoven sihahdus saattelee sisään

sen tutun uhoajapultsarin,

joka laskee resuisiin kynsikkäisiin puetuilla

kömpelöillä sormillaan

viiden sentin kolikoista kertalipun hinnan

ennätyksellisen hitaasti

29A, Tays Linnainmaa, tuo uskollinen ystävä

kyyditsee myös vanhan rouvan Kissanmaalle

ystävätärtä tapaamaan joka sunnuntai

heti aamusella

Rouvan muisti reistailee

aivan kuin bussin keskiovet toisinaan

Hän kysyy: ”Meneehän tämä auto

Kissanmaan kautta?”

ja sinä tiedät, että hän kysyy sen joka sunnuntai

”Menee, menee”, huikkaat

tottuneesti

ja matka jatkuu

Tärkeintä on,

että se

jatkuu.

Painon alle suoristumaan

Mikä lopulta merkitsee?

Sitä olen miettinyt,

miettinyt hiljaa

mutta hulluna

Merkitseekö elämä, jos se on vain hetken?

Voiko nuorelle, joka ei ehtinyt

saavuttaa

tai ehkä edes tavoitella,

sanoa

”sinä merkitset”

kun hänen hentoa varttaan ympäröi jo puuviiluinen kotelo

jota kannattelevat liinat

joita kantavat raskasmieliset hartioillaan?

Mikä lähtö on

liian aikainen

ja merkitseekö mikään teko,

jos se tehdään

ihan liian myöhään?

Ja jos minä kuolen tänään

nuorena

tai miten sen nyt ottaa

voiko minua luonnehtia yhdeksi heistä

jotka kuolivat turhaan?

Voiko minua luonnehtia elämäksi

joka olisi voitu pelastaa?

Jäänkö minäkin tilastoihin,

jäänkö minäkin maailman musertavan painon alle?

Niin, tilastot

ne kertovat korkeasta elintasosta

ja onnettomasta kansasta

Kun en saa henkeä yöllä

voin maata sängyssä ja miettiä,

mikä lopulta merkitsee

Yhden asian ainakin olen oppinut:

se etten ole yksin maailmassa

ei merkitse mitään

jos olen yksin neljän seinän sisällä

yksin päässäni

yksin pimeällä kujalla

yksin kujalla

yksin ja kujalla

Ehkä tälle on jokin suurempi tarkoitus

Ehkä minut laitettiinkin

Painon alle suoristumaan

jotta saataisiin edes jonkinmoinen

kansalainen

ja veronmaksaja

leivottua tästä rikotusta rangasta

Mutta Paino selässäni,

se on jo tänään niin raskas,

että minä en sitä jaksa kantaa

ja kukaan muu ei sitä näe

kuten en minäkään näe muiden painolasteja

vaikka he selät väärinä kantaisivat

vuodesta toiseen

Minä en osaa kirjoittaa heidän tuskastaan

Minulla on työkaluja veistellä sanoja vain omastani

Kirpaisee

mutta kortit on jo jaettu

ja näillä pelattakoon

Pää edellä asfalttiin

Se kaikki
vuosien kipeä oli
vihdoinkin
silmien edessä, eikä
vain silmien tasolla

Mustaa valkoisella
ja päätä särki niin kovasti
ajatusmassasta, joka velloi vellomistaan,
vaikka nimenomaan kielsin
     vaikka kuinka kielsin

Massaa hetken tutkailtuani
tunnistin siitä monenlaista värisävyä:
syvänvihreää       häpeää
punaisena leiskuvaa      vihaa
verioksennuksenmustaa surua
Niin, niitä etenkin sinulle, joka otit ilman lupaa
ja veit hallan lailla silmut ja kaarnan ja kaiken
tältä keväältä ja tulevilta kymmeneltä ainakin

Aloin ajatella juuri sitä, mitä en saisi
Kaikkea menetettyä
lapsuuttani lasinsiruilla
Kaikkia niitä vuosia, joina pidin itseäni vain vähän villinä
holtittomana yksilönä
muiden tahtoon alistuvana taaperona
pelokkaana lapsena
angstisena teininä
ailahtelevaisena aikuisena

Vartija tuli ja sanoi jotain sulkemisajasta
minä ehkä nyökkäsin
ja horjuvin askelin hoipertelin
painavista pariovista rappukäytävään
hissiin joka sanoo ääneen, missä kerroksessa ollaan
Ovet avautuvat, ovet sulkeutuvat

Rupesin pohtimaan tasan sitä, mitä en olisi saanut
Kaikkea mitä voisin vieläkin menettää
Entä jos on menossa naimisiin
ja kirkon portailla vielä tahtoo
vaan alttarilla ei enää?

Entä jos on menossa sillalta alas
pää edellä asfalttiin
ja sillankaiteella vielä tahtoo
vaan ilmalennon aikana ei enää?

Ei enää
ei enää
ei enää