sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Posliinijumala, vatsahappohumala

I Yksisuuntainen

Opettaja kirjoitti palautteessa paperin laitaan:
”Tekstiä voisi lihottaa”
ja mietin että mitä vittua
Siitä lähti mopo taas keulimaan
Seuraavassa hetkessä taas
sullon:

- parsakaalia voimalla suuhun
- terveitä ajatuksia väkisin kallon halki, halkikallon 
- itseni kenkäkaappiin kahdeksi päiväksi
- itseni liian pieneen hameeseen kuin todistaakseni jotain
- ruumiini aukot täyteen Opamoxia ja Laxoberonia
- kuulokkeet liian syvälle korviin
- häpeälliset irtohiustupot syvälle roskakoriin
- kämmenkaupalla irtokarkkeja läpeen, jota vehnäleipä ajelee 
      taas holtittomasti
      kahteen suuntaan joka päivä


II

Sairaalan käytävä
fysioterapeutin vanavedessä,
täällä taas moi
”Kirjoita kaikki, mitä inhoat tässä tilanteessa”
”Noita verhoja”, mietin ja hymyilen itsekseni

Vakavoidun
Paperille piirtyy kirjaimia
vastenmielisessä järjestyksessä:

- pakkosyöttörumba
- seisoskelukielto
- laksatiivipaskaraidat pikkuhousuissa
- vatsahappohapertuneet hampaat
- huimaus
- kylmyys
- ruokailut
- Nutrilett
- ne pahanmakuiset rautatabletit
- se etten pääse salille viikkokausiin

ja eniten:
- ne sentit ja kilot


III

Ruutupaperi liukuu hitaasti pöydän yli
terapeutti lukee sen ja työntää kansioon piiloon
hyssyttelyn meininkiä saatana

Päivän haaste heitetään:
”Mulla oli sellainen ajatus, että
katsahdus kokovartalopeiliin”
Minua tuijottaa kaksi ruskeaa silmää kysyvästi
Ennen jokapäiväinen rutiini
on nykyään kunnianhimoinen tavoite
ja pala kurkussa läsnä, jokapäiväinen rutiini



IV

Selkänikamilla helmeilee hiki
kun fysioterapeutti kääntää peilin
Ensin jalkaterät.
Äidiltä saadut vaaleanpunaiset sukat,
ne joissa on niitä poneja
kipristelevät varpaat
Hienosti menee, hengitä

Edetään sääriin
Vihloo jo
Mieli kiihtyy laukkaan, hengitys hyperventilaatioon
Miksi laitoinkaan nämä verkkarit?
Miksi ostinkaan nämä verkkarit?
Jos ei mahdu edes kokoon 34 voisi olla ostamatta
kunnes mahtuu

V

Kangas pinkeä pohkeista
ja reisistä
Päässä heittää, peräännyn
lysähdän tuoliin
vihreäksi verhoiltuun
Näen itseni edelleen liioittelemattomasta pinnasta
ajattelen liioittelevia ajatuksia
Reidet tuntuvat leviävän penkkiä vasten
noin seitsenkertaisiksi
Se on liikaa, tämä on liikaa,
kyynel,
toinen
vierii
poskelle

”Mitä näet?”
”Syyn kumartaa lisää”

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Aurora borealiksen hulmuavan helman alla

Tätä maata minä rakastan ja vihaan
Maata tuhansien järvien
jossa kahvipöytäkeskustelut
käydään tilanteen vaatimalla vakavuudella
Uumoillaan huonoa mustikkakesää,
valitetaan ilmoja, ollaan
ymmyrkäisinä,
kun ei ollutkaan säätiedotus
kiveen kirjoitettu

Täällä puheensorina koostuu joutavuuksista,
ei puhuta koskaan siitä, mistä ehkä pitäisi
Tuhlataan ne vähät sanat harkitsemattomasti
Ollaan kuin ei oltaisikaan
itsetuhotilastojen kärkikastia
tuoleja alvariinsa alta potkivia
raskasmielisiä, jotka uppoavat pullon pohjalle
jolleivät pistä heti kerrasta poikki,
lyhytikäisyyden sukurasitteen nimissä

Ollapa hellettä ja hekumaa
edes kerran kesässä,
nuoren naisen poskien heleä puna
ladossa nuorukaisen kanssa
vietetyn hetken jälkeen
Ohuet oljenvaaleat hiukset heinässä
Tätä maata minä rakastan ja vihaan

Pohjoisen pallonpuoliskon peltoa ja puuta,
silmänkantamattomiin
puolitutun katseen välttelyä
kyläkaupan kassajonossa
Täällä pystymetsästä paikalle rämpineet,
koskaan työtä tekemättömät, huonoryhtiset lökäpöksyt
ja suurten ikäluokkien raavaat miehet
mahtuvat saman nakkikioskin jonoon
Pohjoissuomalaisen pikkukylän kasvatit
ja helsinkiläiset, jotka sinnikkäästi koko ikänsä
luulevat elävänsä isossa kaupungissa
sukupolvesta toiseen

Voittajan elkein paikalle siunaantuneet
pitäkööt sentään ylpeät suunsa supussa
Linja-autossa viereinen penkki jääköön tyhjäksi
aina viimeiseen saakka, kuin kohteliaisuudesta
Sillä tämä on
yksinäinen pieni maa, etäisellä isä-poikasuhteella,
kansa aurora borealiksen hulmuavan helman alla


sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Monet nähdyt syksyt

Otin lastin harteilleni nuorena.
Polvillani lipaston edessä
revin päiväkirjasta sivuja
Pimeässä elämässä ja syysyössä
joissa kumpaisessakin 
tapahtuu kamalia asioita
ei saa jättää itseään
tunnistettaviin

Ja minä olen ehkä yhdeksänvuotias
vähän yli ehkä
enkä tunne
vielä
maailman pahaa
joka toisaalla kytee, jossain roihuaakin
suurella liekillä

Minä tunnen vain
tyytymättömyyden
epämääräisen, mutta syvän
ja monenkirjavan häpeän
kuin kiven pienessä kengässäni
tulevaisuudestani en tiedä

Minulla on aina ollut 
murheenaiheita 
riittämiin,
ja jos joku niistä ei ole
vielä ollut 
kypsä poimittavaksi
olen kastellut sitä ahkerasti
ravinnut ja vaihtanut ruukun isompaan
jotta olisi tilaa kasvaa
sinulla sentään, murhe pieni
isoksi ja vahvaksi
sellaiseksi, mihin en uskonut minusta itsestäni olevan
alkuunkaan

Sillä tänäänkin 
minulla on Ainainen Kriisi meneillään
on ollut kautta vuosien
ja kun elää Ainaisen Kriisin kanssa tarpeeksi pitkään,
ihmiset ympärillä 
väsyvät kai kannattelemaan
Niin minäkin.

Tämä on kai syksyä,
tunnen vilunväreiden 
hiipivän selkäpiitä pitkin, värimaailman 
muuttavan muotoaan lehdissä.
Vannon mielessäni: "Niin minäkin."
Vaan syksy on harmonisuudessaan melankolinen,
ja lehdetkin kellastuvat vain
piirtääkseen lopulta ilmaan 
kuolevan kesän kaaren,
saattaakseen sen
surmaansa.
Ne 
     putoavat
          hiljalleen.
Niin minäkin.

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Lopputulema

Pidän sinusta kiinni viimeiseen asti, vaikka ei kannattaisi
Pidän sinusta kiinni viimeiseen asti
Pidän sinusta kiinni
Pidän sinusta
Pidän.

torstai 13. kesäkuuta 2019

Murskatappio

Kysymys heitettynä raskaaseen ilmaan
minä vapaaehtoisesti
kysyn pakottavimman
Vedän jalkaani odottelun
raskaat rautasaappaat

Pallo on nyt sinun käsissäsi, vastaus 
saa minut
uppoamaan syvän järven pohjaan
niissä samaisissa saappaissa

Luisevat kasvosi 
viiltävä leukalinja
ulospäin päättäväisinä törröttävät piirteesi
Yritän ymmärtää:
meidän välissämme kohoaa 
sukupolvien kuilu
perinteisenä terävälatvaisena
valkoisena lankkuaitana,
sellaisena, jonka raosta pienenä tiirasit
naapurin lasten puuhia,
kun olit liian ujo osallistumaan leikkiin
Joka päivä epävarmuus söi sinusta osansa

Joka päivä epävarmuus syö sinusta osansa
vaan sinulla on illuusio Voitosta,
jonka saavutat
nollapisteessä
näkemättä olevasi jo siinä
Tästä et enää vähene
Lapsi tappaa päähenkilön, 
kun kyllästyy tarinaan
Sinä kyllästyt päähenkilöön
ja tapat lapsen sisältäsi

Akselisi kulkee 
painavasta sielusta
mustelmaiseen selkärankaan
Aina kämmenen lyhyestä elämänviivasta
kovan kuoren kätköissä kuplivaan kipeään

Pelkään
      jok'ikinen
           päivä:
                 sinä häviät
tämän


lauantai 8. kesäkuuta 2019

Nonstop

Pimeän tullessa
ikkunaruudusta näen
heijastuksen
menneistä vuosista
Niistä menetetyistä
joina elämänlankasi meni solmuun
rispaantui säie säikeeltä
kunnes viimeinenkin niistä lopulta
napsahti poikki

Ehkä vika olikin minussa,
siinä kuinka alituiseen annoin periksi
ja ymmärsin
          loputtomiin
velkojasi
peri velkojasi
hammas hampaalta

Myit pöytähopeat salaa
Olin sokea ahdinkosi aineellistumalle
Säie säikeeltä, hammas hampaalta,
sinä lopulta luovutit

Nyt elän kivussa
nonstop
ja sinä olet enää
       kahvia keitellessä
päivän lehdessä
       ja ruokaa tehdessä
pihapuun lehdissä
päivänkehrissä
siellä missä
taivas kaartuu korkeana

Ja aurinko paistaa alati

torstai 6. kesäkuuta 2019

Äiti

Oliko se tosiaan minun äitini, joka joskus
kiiti töihin viininpunaisella pyörällään
ja joka nyt rypistyy kuin silkkipaperi
päivä päivältä kuluen yhä enemmän saumoistaan
ja kulmistaan?
Ja ne kulmat, ne ovatkin pyöristyneet vuosien varrella
Nykyään niin herkkä ja herttainen,
keski-iän loppupäätä lähestyvä nainen,
jolla on pyrkimyksiä ja suuret suunnitelmat,
ei vain itsensä, vaan myös oman lähipiirinsä varalle
Nuorena kesyttämätön, räväkkä riitapukari,
jonka elämässä ei silti ollut tilaa eikä sijaa 
antautumiselle
tai 
mädänkatkuisille ihmispaiseille

Oliko se tosiaan minun äitini,
jonka oli joskus kuitenkin pakko joustaa:
itkeä työpaikan pukuhuoneessa isänsä poismenoa,
pyyhkiä tyttären ongelmavuosista kostuneet silmäkulmat 
silkasta epätoivosta kostuneeseen nessuun
ja yrittää pitää nyyhkytyksensä mahdollisimman hiljaisena?

Minä uskon: se on minun äitini,
se, joka joskus odottaa nousevaa päivää
toiveikkuuden paremmasta sekoittuessa 
pelkoon huonommasta huomisesta
Minä kiitän sinua, äiti
Aina olet jaksanut
minua ja
sen kaiken
vaikka elämä joskus hiertääkin 
kivenä kantapään ja kengän välissä
kaivautuen luuhun asti ja luusta läpi