maanantai 15. huhtikuuta 2024

Kadonneet lapset

Tänne ajaudutaan lopulta virran mukana, vatsa kohti pintaa kuin kuolleet kalat, väsyneinä taistelemaan vastaan. Täällä hukkuu inhimillisyys kapulakielisen epikriisin rivien väliin, täällä pointti unohtuu auttamatta ICD-10-luokituksiin. Ihminen sysätään termistön tieltä. Osaston arjessa jokainen päivä on epätoivoista rytmin ylläpitoa heille, jotka eivät enää ymmärrä, miksi pitäisi jaksaa tehdä mitään saati miksi se pitäisi tehdä rytmissä. 

Saapuessa tarkistetaan tavarat, viedään sukkapuikkoja ja taskupeilejä myöten kaikki vaarallinen hoitojakson ajaksi kanslian steriilinvalkoiseen lukkokaappiin. Kirjat selataan läpi sivujen väliin piilotettujen esineiden varalta, muovipussit otetaan takavarikkoon, repun sivutaskuun unohtunut liuska Buranaa, partahöylät, laturijohdot, kaikki. Sairaan sanaan ei voi luottaa, joka toinen syöttäisi kyllä pajunköyttä mukanaan tuomistaan esineistä minkä ehtisi, jos tavaroita ei tarkistettaisi. Hetkellinen nöyryytys on oman ja muiden turvallisuuden takaaja. 

Hoitaja kuljettaa tottuneesti metallinpaljastinta uuden tulokkaan ympärillä, käy rauhallisella tahdilla läpi raajat ja torson. Elämäänsä uupuneen käteen lykätään hengästyttävä nippu tulohaastattelulomakkeita, joissa udellaan päihteidenkäytöstä, suhteista vanhempiin, syömiskäyttäytymisestä ja mielialasta. Rasti ruutuun, seuraava rivi ja toista! Jatka aina siihen asti, että olet loputtomalta vaikuttavan paperipinkan viimeisen sivun alalaidassa.

Ulkoiluluvallisille on tarjolla hyvinvointikävelyä aamuin illoin. Pahoinvointinuoret hyvinvointilöntystävät liukasta keväistä mutapolkua järven rannassa. Edes tämän maiseman optimoidussa idyllissä ei levoton, surullinen sielu lepää. Nautitaan hampaat irvessä raittiista ulkoilmasta, vaikka maailmassa ei olisi kuin harmaan sävyjä enää! 

Aamukävelyn jälkeen päiväsalissa pyörähtää loppupäiväksi käyntiin laiska, hajamielinen ja väsynyt Skip-Bo-turnaus. Korttia lyödään lähinnä tehdäkseen jotain, valjastetaan ristiseiska ja Uno aseiksi kuoliaaksi tylsistymistä vastaan. Hyvän mielen kuvakortit levitetään sivupöydälle kerran päivässä viemään ajatukset muualle siitä, että kadonneet lapset säilötään kahdeksikymmeneksikolmeksi ja puoleksi tunniksi vuorokaudessa näiden neljän kylmän kiviseinän sisään. 

Sitten on terapiat. Terapiaa toisensa perään, terapiaa johon kuka tahansa uupuisi. 
Lasittuneet silmät päässä seisoen saven muovailua ryhmämuotoisessa taideterapiassa, lopputuloksina onnettoman rumia muhkuraisia kulhoja, joita tärähtänyt taideterapeutti silmiäsärkevän räikeässä Marimekon rievussaan kehuu kuin liukuhihnalta. Hän tekee niin jokaisen kohdalla. 

Fysioterapiaa, jossa taotaan voimakkaasta kehovihasta kärsivän anorektikon päähän, kuinka sydän on lihas ja lihas tarvitsee ravintoa. Tämä, mitä teet, on vaarallista. Syömättömyys tappaa sinut. Jos et parane, kuolet. Ennemmin tai myöhemmin. Se on varmaa. Teini palaa valkeiden seinien sokkeloon kosteat silmät punoittaen. Ilme on hätääntynyt, kun fysioterapeutti saattaa hänet takaisin osastolle. Luiseva lapsi pyörii seuraavan yön levottomasti vihreissä lakanoissa, joihin on asettunut taloksi itsepäinen sairaalan haju.

Tieto ei kulje terapia- ja osastorakennusten välillä, ei silloin kun pitäisi tai niin kuin pitäisi. Osaa hoitajista se harmittaa, osa on alalla vuosikymmeniä viettäneitä kyynistyneitä kivikasvoja, jotka ovat nähneet lukuisten nuorten tulevan huonossa kunnossa ja lähtevän kenties vielä huonommassa. Joidenkin nimet saa lukea paria kuukautta tai vuotta myöhemmin kuolinilmoituksista, mutta eihän kaikkia voi kukaan pelastaa. Sellaiset potilaat oppivat osastolla korkeintaan pitämään suunsa supussa itsemurha-ajatuksista ja siirtymään houkutuksista aktiivisiin tekoihin. Vanhempien huoli kasvaa joko uusiin mittasuhteisiin tai sitten mikään ei enää hetkauta tai ole ikinä hetkauttanutkaan. Nämä nuoret oppivat poistamaan sivuhistoriat, piilottamaan partateriä ja pillerivarastoja sinne, mistä kukaan ei osaa etsiä. Kirjoituspöydän kulmalla kolmatta vuotta nököttävässä, varsin sievässä korulippaassa on kallis aarre, jolla ei ole mitään tekemistä hopeisten rannerenkaiden tai nappikorvisten kanssa. Se kätkee sisäänsä 45 grammaa äidin silmän välttäessä hupparintaskuun työnnettyjä bentsodiatsepiineja ja SNRI-lääkkeitä. Kerääminen on pitkä prosessi, jos ei halua jäädä kiinni. Viisi grammaa vielä, se on sovittu, se on laskettu. Se riittää, se on menolippu.

Osastolle ei tulla parantumaan, osastolle tullaan säilymään hengissä. Kun ei asioihin pureutuakaan ehdi tai uskalla, avopuolen hommia. Ja ovathan ne resurssitkin toki. Tämän paikan tehtävä on auttaa Akuuteimman yli. Joillain vain elämä on sitä vuosikaudet – yhtä Akuuteinta. Tilastojen mukaan suurin riski kuolla oman käden kautta on sitä jo aiemmin yrittäneillä ja juuri sairaalasta vapautuneilla. Sen faktan kanssa on elettävä. 

Osastolla on viisi ruokailutilannetta päivässä, enemmän tai vähemmän ahdistavia kaikille, kenelle mistäkin syystä. Vastahakoiset varpusenluiset komennetaan etunenässä nököttämään ruokasalin linjastolle laitoslihakastikekattilan viereen. Mittailevat hoitajan kanssa desimitalla riisiä. Vain desin rajaan asti, nyt tarkasti rajaan asti. Kinastelu ja vääntäminen desin rajasta kuuluu käytävään, jossa muut odottavat vuoroaan. Ongelma on niin selkeä, seinät niin ohuet, ruokasalin ovikin kiusallisesti raollaan. Vaitiolovelvollisuus on pelkkä vitsi siinä vaiheessa, kun kaikki tietävät jo käytävään selkeänä kantautuvasta väittelystä, mitä on meneillään. Salaisuus on silti yhteinen: kaikilla on varmasti jokin ongelma, tiedostivatpa he sitä tai eivät. Elivätpä he päässään tässä maailmassa tai jossain muualla. 

Pisamaposkinen ja kalpea Katariina pudottelee aina hoitajien silmän välttäessä kastiketta lattialle. Syömättä jätetty kalori on hyvä kalori. On hassua, miten ohut voikaan raaja olla napsahtamatta poikki. Miten koru, joka on tehty ranteeseen, valahtaa kättä nostaessa, pysähtyy vasta veitsenterävään kyynärluuhun, käsivarren leveimpään kohtaan.

Roosa vilkuilee ruoasta uhmakkaasti kieltäytyvää Lottaa, tämän nenämahaletkua ja kalmankalpeaa suonista ihoa ajatellen, että on itse taatusti lihavin täällä. Liian terve, hakekaa pois tai opettakaa tavoille, te jumalat, joiden reisien raosta paistaa parempi päivä. Nothing tastes as good as skinny feels. Lotan tummanruskeat silmät leiskuvat tukahdutettua raivoa, suu on ja pysyy puristettuna tiukasti kiinni. Vaarallisen matala BMI on molempien tyttöjen elämän pyhistä pyhin tarkoitus. Roosa kokee epäonnistuneensa, koska hänen nenäänsä ei ole tungettu letkua, voiton ja onnistumisen symbolia. 

Meanspon ehdoton ykköslähde täällä on osaston töksäyttelevä ylilääkäri. ”No hyvinhän se paino on lähtenyt nousemaan!” Samaa sarjaa on myös puusilmäinen omahoitaja, joka miettii kai kotona edistyvää lastenhuoneremonttia, on täysin muissa maailmoissa ja hymisee hajamielisesti, vaikka Roosalla on taas orastava vaakapaniikki päällä. Kotona vaa’alle astuminen on kuin astuisi ihanankamalaan turvapaikkaan, tarkastelemaan päivä toisensa jälkeen alaspäin juoksevia numeroita. Täällä on kuitenkin niin monta samanlaista, pienempää ja onnistuneempaa, teinityttöjä jotka näyttävät lapsilta törröttävine lantioluineen. Laihtuminen on huumetta, se motivoi laihtumaan lisää. Häpeä kehollisesta olemassaolosta lähtee laihtumalla. Onnellisuus syntyy laihtumalla. Täällä ei vaa’alle astuvalle näytetä yhden yhtä lukemaa, se on kuulemma potilaan parhaaksi. 

Puhelintunnilla on kiellettyä käyttää verkkoyhteyttä, Anni on erityistarkkailun alla jäätyään kiinni netin selailusta. Anni unohti ottaa Tumblrin salaisesta thinspo-tilistään kuvakaappaukset ja jäi kiinni, vaikka tarkoitus oli vain nopeasti käydä ottamassa screenshotit inspiroivimmista joutsenkauloista ja luisista ranteista. Mutta nyt ahdistaa lisää. Ihan tarpeeksi ankeaa on istua muiden kanssa käytävässä puoli kahdeksasta puoleen yhdeksään puhumassa asioita, joista henkilökohtaisemmaksi ei voi mikään verbaalinen enää mennä. Nyt hän on vielä silmätikkuna. Äiti ei soita, vaikka Annille sopiva kellonaika on kerrattu moneen kertaan. Se ei haittaa enää kai, laittaa kuitenkin viestiä, jossa toivoo kaiken kääntyvän hyväksi. Sanoo lähtevänsä salille iltavuoron jälkeen. Salille. Taas. Se painaa kohta vähemmän kuin minä, jos olen vielä kauan jumissa täällä pakkosyöttölässä. Triggered.

 Annin katse eksyy puhelintunnilla toistuvasti surusilmäisen ja huonoryhtisen Jonin kaulan halki kulkevaan vaakasuoraan keloidiin, sen reunoilla vielä punoittaviin knoppiompeleiden reikiin. Poika tuijottaa tyhjyyteen ja pyörittelee hajamielisesti hiljaa värisevää puhelinta käsissään tekemättä sillä varsinaisesti mitään. Tunnottomaksi lääkitty ja silti tyynen pinnan alla niin surullinen.

Annilla on kielto seisoskella. Narulla äärimmilleen kiristetyt harmaat kollarit lähes tippuvat päältä iltapalaa odotellessa. Täysi-ikäisyyttä lähenevän tytön maailma tuulenkaatama, kovemmassa tuulenpuuskassa epäilemättä kaatuisi myös hänen hento vartensa. Hoitaja huokaisee kyllästyneesti: "Istupas taas, Anni, alas. Oskarin vieressä on tilaa, tässä on sulle tuoli!” Uloskirjaus on alustavasti sovittu kuun alkuun, mutta jos paino ei nouse paremmalla tahdilla, hänet uhataan siirtää aikuispuolelle pitkäaikaisosastolle. Paskan syntymäpäivälahjan uhka tuntuu elinkautistuomiolta. Tytön omassa tiedossa on kyllä, miksei paino ota noustakseen. Se on se pointti, selviytyä täältä ilman mitään jenkkakahvoja. Anni kävelee ympyrää ja kyykkää vessassa nivelet natisten niin kovalla tahdilla kuin osaa ja mitä hädissään pumppaava kuihtunut sydän jaksaa. Tähän ajaa ahdistus, tilaisuus kuluttaa kaloreita käytetään hyväksi heti puoli tuntia ruokailun jälkeen, kun vessaan on mahdollista päästä taas. Jokaisella käynnillä pitää pyytää hoitaja avaamaan ovi. Tarkkaillaan, kuinka kauan potilas viettää lukitun oven takana. 

 Vierihoidossa pitkiä päiviä viettävä tiikerinraitaraajainen Petteri ei pääse vessaankaan yksin. Nöyryytys on vedetty maksimaalisiin mittoihin. Petteri jemmaa jonossa iltalääkkeet kielen alle, on täysin kypsää kauraa katoamaan jo neljäntoista vanhana. Pilleriprojekti epäonnistuu, saa moitteet hoitajalta, jätetään silti sikseen tämän kerran. Petteri vannoo hiljaa mielessään, ettei epäonnistu tässä kahdesti. Uutena ei tiedä vielä, että kielenalus tarkistetaan. Se tarkistetaan aina. Talon tavoille oppii kuitenkin nopeasti: oppii ketkä hoitajat nöyryyttävät tietoisesti, ketkä taas vahingossa. Keille potilaille jutteleminen on kuin seinälle puhuisi. Kuka saa paniikkikohtauksen rentoutusharjoituksessa. Kuka itkee päiväsalissa ja hakkaa jalkojaan mustelmille hoitajien ollessa raportilla. Kenen katse on samentunut ja tarkentumaton diapameista. 

Yöllä poliisisaattueessa osastolle ilmaantunut tyttö kirkuu äänensä käheäksi ja potkii eristyshuoneen ovea kunnes hänet on pakko laittaa eristyksen patjalle rauhoittumaan. Diapam, Temesta, Opamox, Tenox jne. Kourallinen rauhoittavia sekä vahvat unilääkkeet nukahtamisen tueksi. Kyllä hätä keinot keksii! Lounaalla muut nuoret seuraavat uteliaina, kun hoitaja kokoaa rutinoituneesti lautasmallin mukaisen annoksen tarjottimelle ja kiikuttaa sen vähin äänin eristyshuoneen tytölle, jonka ääni tunnistetaan jo. Hänellä ei ole vielä kasvoja, ja kunhan antipsykootit alkavat tepsiä ja hän liittyy muiden potilaiden pariin, hän on kasvonsa jo menettänyt. Psykoosipotilaat pelottavat muita nuoria eniten. Jotkut ovat koko jaksonsa ajan jokseenkin arvaamattomia. Heihin ei saa kontaktia pitkiin aikoihin, ensin sairauden ja sitten lääkityksen väkevyyden vuoksi.

Epäkiitolliseen työhönsä kyllästynyt hoitaja kertaa narisevalla äänellään sijaiselle potilaiden kuullen, kuinka syömishäiriöiset huolehditaan aina majoittumaan eri huoneisiin ja itsetuhoiset myös, etteivät jakaisi vinkkejä toisilleen. Haitallinen toiminta tarttuu kuulemma kuin hyönteisen jalat kärpäspaperiin kesäisin ruokasalissa. 

Me onnistumme silti tekemään jos jonkinlaisia sopimuksia, salaisuus nivoo huijarit yhteen. 
”Mä pidän kiinni sun jaloista vatsoissa, jos sä pidät mun. Mä lupaan olla vasikoimatta sun salakuljettamista laksatiiveista, jos sä et kerro mun juovan vessassa kolme litraa vettä ennen jokaista punnitusta!”  Me tartutamme toisiimme uusia ongelmia, jaamme parhaat niksimme, piirrämme DKT-terapiavihon viimeiselle sivulle ohjeen hirttosilmukan tekemiseen niin selkeästi kuin osaamme.  Joku ehkä kehuu hennolla äänellä, että oletpa sä hyvä piirtämään ja puristaa sitten suunsa loppuajaksi tiukaksi valkoiseksi viivaksi. 

Voimme huonosti yksin ja yhdessä. Täällä on valkeat seinät ja kiinni pultatut ikkunat. Hajuton ja mauton, kaikin tavoin potilasturvallinen sisustus. Suihkuhuoneiden peilien pinnassa ohuet pleksit ja metalliset reunakappaleet ruuvattu huolellisesti kulmistaan kiinni seinään. Läpinäkyvissä pumppupulloissa LV:n hajustamaton nestesaippua hiuksille ja vartalolle saa hiukset tuhannen takun rykelmäksi. Täältä löytyvät ongelmanuoret, kadonneet lapset. Ne joilla ei ole voimia uida yksin vastavirtaan. Ei syytä nousta sängystä aamuisin, nuoret sielut vapaassa pudotuksessa.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2024

Kertomus kaltevalta kannelta, vellovilta vesiltä

Vuorilta puhaltava tuuli maistuu ihon lävistävältä kirpeältä ongenkoukulta.

Keulapurjeiden tuhansista merimaileista tummuneet keuhkot 

ovat revetä puhurista, kangasta tasaisesti kurittavista nyrkeistä

Kapteeni seisoo ahavoituneet suuret karheat kourat kiinni ruorissa, 

valpas katse naulittuna synkkää pilveä puskevaan horisonttiin. 

Sitä ruoria, sitä kantta, niitä puisia kylkiä ja paksuja köysiä

hän on rakastanut palavammin kuin naista koskaan, 

yhteenkään neitoon ei itseään ankkuroinut

vaan tähän laivaan kiinnitti koko elämänsä, intohimonsa palon.

Hän tietää uppoavansa tarvittaessa rakkaansa mukana.

Niin tekee oikea kapteeni, todellinen johtaja.

 

Tuuli nostaa solmujaan nopeasti, haastaa ja korottaa panoksia.

Tyyrpuurissa myrskyn synkässä pupillissa raivoavat

seitsemän meren jumalat, joiden tiedetään katkoneen mastoja

ja pyyhkäisseen yhdellä aallolla kokonaisia miehistöjä yli laidan

aavan pohjattomaan mustaan nieluun ikuisiksi ajoiksi

laivojen kaltevilta kansilta, jotka kallistuvat ulapalla 

kuin kumartaakseen kunniaa

itseään mahtavammille voimille.

 

Kajuutassa erään ruorijuopon 

rommin syväksi kaivertamassa unessa

tuulee vielä leppeästi etelästä.

selkeän sään suotuisa henkäys jouduttaa alusta

joka lipuu, ei paiskaudu 

laine on pehmeä mutta tarpeeksi tyrsky 

meren lujanlempeä isäntä, tuo arvonsa tunteva aalto, 

ei anna kenenkään hypätä harjalleen

aliarvioiden yliolkaisesti sen mahtia. 

 

Merillä vasta 

pojista koulitaan miehiä

jotta olisi miehiä, joita menettää 

aallokon armottomana vellovaan kitaan.

Näiden sielujen käytävillä kajahtelee lokkien nauru,

merimiehen sydämeen kerrostuu suola,

siitä rakentuu hiljalleen suojapanssari.

Täällä on nieltävä menetykset, oltava luja

kirveellä veistetty merimiehen kovetettu keula

aina ylpeässä ryhdissä

kaikesta huolimatta

työt on tehtävä. 

Menetetyt miehet 

säilyvät merirokkoa kasvavana rosona

selviytyneiden sielujen suolaisissa seinämissä,

miehistön yhteisessä kunnioittavassa hiljaisuudessa

vihlovina reikinä tervatuissa sydämissä.

 

Jokaisen kaukomaan satamaan miehiltä jää 

rakastajattaria ja heiloja 

kangasnenäliinoineen haikeina huiskuttamaan.

On tragediat, joita raavaat ja rajun rannattoman joskus kokeneet 

kyynelsilmin jakavat humalan tuomalla keskinäisellä luottamuksella 

kolpakkojensa yli satojen satamien tuhansissa hämyisissä kapakoissa.

Tragediat 

seuraavat mukana, kipeimmät taistelut

kertyvät toisinaan tummaa suolasmaragdia tulviviksi haavoiksi 

uljaiden alusten kuitenkin niin kuolevaisiin kylkiin,

koituvat niiden kohtaloksi

eikä hylkyjä miehistöineen voi meren hyisestä sylistä nostaa kukaan.

Niistä välitetään maissa kuulopuheita ja huhuja pitkään

kauhistellen ja kunnioittaen.

Niistä puhutaan

kunnes

ei enää

puhuta.

perjantai 19. tammikuuta 2024

Valve/uni


Muistan pakenevani unessa 

jotain 

jotakuta

jostain

pakenevani avojaloin, 

Lennän kuin tuulispää, henkeni edestä

taivaanrannanoranssit letit ruoskien lapaluita

 

Muistan pakenevani.

Takanani jokin kiristää tahtia 

suuret sorkat mättäällä maiskahdellen

kaviot 

talojaan kohti kallistavan kapenevan kujan mukulakiveen

väsymättä kalkattaen

mustat kumisaappaat soratiellä lonksuen

koukkuun kangistuneet sormet 

kuin pystyyn kuolleen saarnen oksat

minua kohti kurotellen

neljä valkeaa käpälää ilmassa yhtä aikaa

niin että viikatteelta säästynyt 

valtoimenaan rehottava niitty 

ei aavista kuin varjon yllään

mustaa karvaa kasvavat tassunpohjat

pöllyttäen kultaisena liekehtivää hiekkaa 

jonka kipinähippujen kohtalon päättää 

yksin kuuma tuuli

 

Uni päättyy aina 

ennen kuin uskaltaudun katsomaan taakseni

Uni päättyy aina

aamuyöstä

tunteja ennen herätyskellon vaativaa pirinää

hien kostuttamiin lakanoihin.

 

 aika loppuu.

vilkaiset minua nahkaisesta nojatuolistasi alta kulmain

kirjaat mieleni puolikkaat mustakantiseen kirjaasi

jonka välissä on paikallani ennen istuneiden 

juurineen nyhdettyjä hiuskiehkuroita

ja pöydän koboltinsinisessä mariskoolissa 

tusinoittain heidän hampaitaan, tiedän

 

tähän aikaan vuodesta jätän usein saapumatta

luoksesi, luokseen

ja te kilkatatte kirkkaina sirpaleisella näytöllä 

hermot kireää mollia soiden. 

Annan säestää tätä kaaosta.

Pidän kiinni kivustani kuin lapsi unirievustaan,

siitä jonka kadotessa 

maailman kantava kiviseinä lohkeaisi kohtalokkaasti

 

Muistan pakenevani, muistan kaiken raadollisen rajallisuuden

jonain päivänä 

aika loppuu

painan ovesi kiinni

viimeistä viikkoa vieden

jätän taakseni koboltinsinisen mariskoolin 

ja veriset hiustupsut, hampaatkin

Jonain yönä 

karheat variksensaappaani seisahtuvat 

urheasti metsän laitaan, 

umpikujan päähän

missä pimeyden resori saa minut kiinni.

 

Aika loppuu, 

kuten meiltä kaikilta

– janoisesti kesken,

suolaiseen lohileipään tukehtumalla

suuren suonen revetessä risteyksessä molempiin suuntiin

uhkarohkean uimarin voimien ehtyessä 

yksin puolitiehen tyyntä järveä

Aika loppuu 

hengityskoneeseen 

luopuen vihdoin siitä, 

mitä liian pitkään keinotekoisesti ylläpidettiin.

perjantai 30. kesäkuuta 2023

Taajama

Asun taajaman pimeässä povitaskussa, jossa melkein yletyn vessanpöntöltä pitämään halkeilevia kantapäitäni runkopatjalla ja pyöräyttämään HK:n lihapullat ympäri pannulla. Asun tšernobyliläisinspiroituneessa sementtihelvetissä, jonka seinien rappaus rapistuu silmissä. Jossa asutaan, vaikka on kamalan kuuma kesällä, turhan kylmä talvella. Jossa asutaan, koska vain siihen on pennejään poikki venyttävillä varaa. Jossa liian lapset penkovat poltettavia nysiä sisäpihan sameasta suolakurkkupurkista. Jossa jokainen tietää, ettei ulkona kannata liikkua yksin pimeällä. 


Asun talossa, johon sinä et ole koskaan jalallasi astunut, mutta johon olet mukanani muuttanut. En minä sinua ikävöi, kuten ei sisiliskokaan kaipaa pudottamaansa häntää. Ilmestyt silti. Aina. Vuosia muutin karkuun. Muutuin pakoon, värjäsin hiukseni marketin muskottipähkinäksi, otin haltuun epätasaisen purkkirusketuksen, kiitollisena vastaan vähäisiä almuja Pelastusarmeijan keräyksestä ja vetäisin aina uudet raitaryysyt niskaan. Uusi vuosi, uusi minä, vanha sinä, vanha me. Joka kerta, kun kannoin käsiin lahoavan pahvilaatikon helisevine roskalavalautasineen uuteen piilopaikkaani, uuteen alkuuni, sinä istuit jo virnuillen nojatuolissa odottamassa, silmissäsi voitonriemu, iiriksissä ilkikurisuuden väripaletti. Hiostit sänkyäni mahdottomaksi leposijaksi yöt, veit tilaa ja natisutit jousia piruuttasi, rullasit aamuneljältä lakanan pois petauspatjalta.


Asun kirotussa loukossa, jossa ikkunat katsovat kieroon ja pellit rämisevät raekuurojen aikaan, nurkat paukkuvat ja kellertävä muovimatto nauraa joka nurkasta. Sinä asut täällä minua onnellisemmin, naurat nurkkien mukana, piileskelet kupruisten tapettien raidoissa ja repeämissä. Raahaan kapakasta karvaisia yhden yön loitsuja viereeni, mutta et hievahdakaan. Kun en pystykään, loitsu haihtuu huoraämmää mutisten ovi perässään paukahtaen.


Asun henkilökohtaisessa helvetissä, muutun taas pakoon, vaihdan väriä vaan en paikkaa, kameleonttina luon silmiini uuden nahan, näen valppaana joka suuntaan. Sulaudun tapettiin parhaani mukaan, saalistan sokerimuurahaiset muovimaton kihartuneesta kulmasta kielelläni. Taajaman tuttu soratie vie betonikuution pihaan. Siellä suljetaan ikkunan salpa helteisenä juhannusyönä, siellä yhteiskunnan laidan yli liukastuneet perivät velkoja leikkien puukkohippaa, leikkien tosissaan. Siellä kasvatetaan silmät selkään, siellä ei viihdytä, siellä ollaan. Sinne jäädään, niin kuin sinä jäät, niin kuin minäkin. Sinä olet. Sinä pysyt. 

tiistai 20. kesäkuuta 2023

Kuvastin

Jos et ole kaunis, et ole mitään

ja jos olet kaunis, et ole mitään muuta

Ei voi voittaa

kuin itsensä, kun viidentoista vanhana 

suu auki harjaa maskaraa ripsiin

monen monta vetoa, eikä silti yhtään hämähäkinkoivet!

tätä on harjoiteltu 

jo pienenä salaa

 

Ryhdikkäiksi nyöritetyt kauniit tytöt lähtevät 

satiinihelmat, tyllifyllingit hulmahtaen 

wanhojen tansseihin, rumat

menevät ankkurit nilkkakoruina uimaan

kastautuvat kokonaan, ei kyyneleitä erota suolavedestä

pahoittelevan mykkänä pysyy meren vaahtokehystetty kuvastin

 

maantienharmaat hiukset levälauttaviuhkana

vajoavat merien pohjiin ja unohtuvat sinne

sileäkylkisiksi Estonian hylyiksi 

rypistyvät, kasvavat näkkiä, 

menevät ajasta kurttuun ja lommolle, 

kuten kauniitkin tytöt myöhemmin menettävät

kimmoisan hehkunsa, sen ainoan pääoman, johon maailma 

on pahantahtoisista sormenjäljistä samean mykiönsä suunnannut

tiistai 13. kesäkuuta 2023

978 päivää

 I 


Oli se vuosi.
annoin kaiken mitä minulla oli, antamasta päästyänikin
oman tilani omaksesi, rauhani sinut rauhoittaakseni
kehoni rahani ymmärrykseni sokean uskoni toivoni rakkauteni 
asfalttiin pirstoutuvan lasisen, lapsellisen luottamukseni.
Kömpelöt pulleat sormet haavoilla liimasin sitä kokoon
kerta toisensa jälkeen.
Miksi hankkia uusi, kun vanhan voi korjata?
Näännyin ja
aamut rullasivat marmorikuulasilmieni editse 
sileinä ja sumuisina.
 

II

Oli jo toinen vuosi
eikä hetkeä, jona en hiippailisi seinillä 
kuin pelon harmaanhäivähtävä varjo, 
kuunkasvoinen pikkutytöksi vanhennut nainen
tanssit yhden miehen askelkuviotasi sinusrytmissäni
sinä ja rumat selvät sävelet, ikikireä pinnasi
minä odottamassa sen napsahtamista ja 
unohdan taas 

hengittää 

Citymarketin kaiuttimista kantautuva 
puhki kulutettu iskelmä 
nostatti huonojen muistojen mylvintää, 
ja edessä jonottavan vihreä nahkatakki 
sai oksennuksen kohoamaan kurkkuun
kavensi näkökentän 
ja näkyviin jäivät vain ohi kävellessään kohti katsovat
joista jokaisella oli sinun raivon irveeseen vääntyneet kasvosi

III

Meillä oli kaoottinen duo, enemmän 
sirkus kuin orkesteri
soimme epävireistä mollia
tihenevällä temmolla        löit        nyrkkiä pöytään
löin päätä seinään
tu-tum tu-tum tu-tum
itsesuojelumekanismina sähköimpulssilukitus
pysyi säpissä sanainen hauta-arkku
tavuista tiiviinä tuu tuu turparulla

 

IV

Hiljaisuus merkitsee usein kahta asiaa:
myöntymistä tai lamaannuttavaa pelkoa,
yleensä valitaan vain yksi
mutta kun silmäni rävähtivät auki, 
saaliseläimen valppaisiin pupilleihin
ja lämpimiin lihaksiin kangistui 
hennon rihmaiseksi jääneen unen tahmea paino, 
painajaiselämässä, joka ryömi lakanoita ryttyyn
oli mahdollista pelätä, lamaantua, 
myöntyä kun ei voinut muutakaan
voi vain repiä salaa kynsinauhansa, syyttää itseään syyttä
kerätä katseellaan
turmellun sielunsa suikaleita 
sängyn alta löytyneiden vaatemyttyjen 
tuntemattomista laaksoista



978 päivää olen nyt juossut pakoon.
kääntynyt aina vasemmalle
ihmetellyt, miksi jouduin hukkaan
miksi
kohtasin uudestaan ja uudestaan
räyhähenkeni, sinut
minä muistan aina, sinut
minä haluan aina
unohtaa.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2023

Fomo sapiens

Alussa luokkahuone oli autio ja tyhjä.

kohta reppujen vetoketjut jo nirskahtelivat, epävarmojen tennarit

patisivat lattiaan hermostuneesti

kunnes taivas repesi ja sen häikäisevästä railosta 

puhkesi hierarkia, alistuksen pyhä kirja

 

ja kaikelle aukesi selitys ja tarkoitus, 

kollektiivinen epävarmuus 

sanattoman yhteisymmärryksen polttoaineeksi.

Keskenkasvuisten katekismusta seuraten

asetuttiin riviin, paremmuusjärjestykseen

hyvä perse ja silkkinen piikkisuora platinablondi 

alfanaaraan harja

se kuuluu tähän reunaan

 

Kun roolit oli jaettu,

tultiin, me

Euroopan omistajat,

tallottiin muut mutasorkkiimme,

jätettiin rivin murheellinen mutrureuna ilman kutsua bileisiin 

möllöttämään rillit huurussa

hiirenkorville taiteltu 

korostustussin huolellisilla vedoilla puhki päntätty

fysiikankirja sylissä

Ne tyytyivät kohtaloonsa

ja painoivat nykerönenänsä takaisin kirjaan

 

Rymistiin loput valkohampaat välkkyen Sannille 

perjantaina klo kakskytkolme, 

sen porukat oli Pattayalla

niillä on vitun kalliit stereot, joita päin kaatua kännissä

kokemattomin peuranvasan jaloin

ja pihassa palju, johon oksentaa aamuyöllä 

kalliiden hakisten kyykkyviiniä

rullakebabia ruokatorvea kärventävällä kastikkeella

 

juhlahumusta ja täysistä muovimukeista huolimatta 

omakotitalon nurkat sakeana pelon seittiä ja epävarmuutta 

hiljaista, kaikkien taakaksi tasan jaettua        mutta silti

maailman yksinäisintä

pelkoa paljastumisesta muita huonommaksi

kelvottomaksi

noloksi 

neitsyeksi

 

kova kiire kirmata

näpistämään tikkari tai huulipuna, 

näyttämisenjanoiset yllytyshullut

joilla on paljon todisteltavaa

kiire

tekemään luisia lapaluita painavia virheitä, 

joista oppii kalliin läksyn

tai sitten ei opi, jää

piiriin pieneen pyörimään

 

Sitä haluaa kokeilla kaiken, katua sitten joskus

kompastua kokemattomuutensa

(mitä missaa, jos räpäyttää nyt silmiä, ei 

räpäytetä)

kantapään kautta oppii aikuisten miesten metkut,

että ilmaiset lounaat ovat tarua

ettei olekaan ikäistään kypsempi,

vaan juuri tarpeeksi lapsi 

uskoakseen jokaisen kehun todeksi.

Joutuu oppimaan

että aina ne haluavat edes vähän 

koskea.

 

Kestääkö kitiinikuori, rusentuuko 

pehmeää nuorta nilaa suojaava ohut kaarnapanssari?

Sinisilmissä vilisevät vitsaukset, kaikki kymmenen

laskuhumalassa suolaiset kasvot kämmenissä 

Sannin faijan rakentamalla komposiittiterassilla kolmelta

tupakan hehkukekäle yön ainoa sävy, joka ei sinerrä

emmä itke

mut älä kerro kenellekään

tiistai 7. helmikuuta 2023

Isä, poika ja pyhä perintö

Muistoissa isä on suoraselkäinen, luja ja vahva kuin viisas mänty. ”Ei ole tapana turhia länkyttää. Puhutaan, jos on asiaa”, sanoo isä ja pilkkoo yhden puun lisää kirveenheilautuksella. 

Kasvaako minusta samanlainen, puuvartinen puurtaja? Onko kohtaloni olla samanlainen? Vaitonainen tavoittamaton, joka kompastuu lopulta kohtalokkaasti omaan hiljaisuuden perintöönsä? 

 

Käytän pelkkiä flanelliruutupaitoja -mies. Rikkinäisten pitkien kalsareiden mies. En luovu Nokian simpukkapuhelimestani -mies. Soittoääneni on Satumaa -mies. Maksan laskut kauan ennen eräpäivää -mies. Perinteisten arvojen nimeen vannova mies. Yhden naisen mies. Puusaunamies. Saunakaljamies. Ruskeakastikemies. Grillimakkaramies. Kuoriperunamies. Meetvurstimies. Korkean kolesterolin mies. Menen lääkäriin vasta emännän pakottamana -mies. Salaatinvieroksujamies. Juon kahvini mustana -mies. Lippalakkimies. Penkkiurheilijamies. Puuseppämies. Erämies. Kumisaapasmies. Riuska mies. Punaisen tuvan mies. Hion puulattian itse 
-mies. Annan pitkin hampain sähkömiehen hoitaa kytkökset -mies. Itken vasta isän hautajaisten jälkeen ja silloinkin salaa -mies. Ylisukupolvisen trauman mies. Autotalliin tunteitaan pakeneva mies. Jääräpäinen mies. Eteläpohjalaismies. Sanon liian harvoin rakastavani -mies. Myönnän virheeni vasta menetettyäni -mies. Yksinäinen mies. Paksun köyden mies. 

maanantai 6. helmikuuta 2023

Hiipuminen

Kun nihkeä kuuma keho makaa kaltaisensa kyljessä

ehtii pohtia kaikenlaista.

sitä heinäkuun hellepäivää, jona käytiin veneellä Vepsässä

sait tikun jalkaasi laiturin harmaasta lankusta, 

ne ovat petollisimpia

nauroit, unohdit hiekkaiset sandaalisi rantaan

eikä niitä koskaan haettu pois sieltä

et harmitellut 

 

sitä marraskuuta, jonka pikkupakkasissa

meillä oli samanlaiset Tokmannin kevyttoppatakit

kuin vanhalla pariskunnalla

-60 %

S ja XL

yhtä rumat, minulla jatkuvasti jumiutuva vetoketju

jota riuhdoit avuliaisuuttasi puhisten hiki otsalla

sinulla tasku, johon tuli tasan kuukausi ostopäivästä reikä 

jota pitkin kotiavain karkasi vuorin uumeniin

 

sitä tammikuun viiman viikkoa, 

kun olisi pitänyt puhua ja

vain oltiin painostavat mykät ja

huudettiin kun olisi pitänyt puhua ja

puhuttiin rumasti kun olisi pitänyt olla hiljaa ja

kierrettiin loputonta riitakehää ja

tallattiin syvenevää vallihautaa sydänlihaan, istutettiin 

liejuisen pinnan alle 

katkeruuden kynsisammalenvihreitä krokotiileja

 

sitä puolta vuotta, joka surtiin

nuoltiin menetyksen sykkivää avohaavaa

metallin maku suussa kuin 

kiväärin teräksinen piippu

vapistiin selin peitto korvissa

läpimärkä nenäliinamytty 

suljetussa nyrkissä

elettiin lopun alkua

viimeisiä yhteisiä hengenvetoja

 

Kun nihkeä kuuma keho makaa kylmän kyljessä

ehtii pohtia kaikenlaista.

Miten oma hiljalleen jäähtyvä kuori

elää nyt eri aikaa

miten sen on elettävä nyt eri aikaa

Miten sydämen symmetristä liejuista rinkiä

asuttavat yhä krokotiilit

ja miten näihin vesiin hukkuu jokainen, jollei ui 

ja voi hukkua, vaikka uisi.

sunnuntai 20. marraskuuta 2022

Viimeinen tango

Kun petos paljastuu, voi usein joko antaa anteeksi tai jättää kaiken, jatkaa yksin eteenpäin.

Tai sitten ei tee kumpaakaan, jää Ikuiseen Kehään, jonka voi murtaa vain yksi riitti. 

Vuosien jälkeen olen valinnut sen, olen tehnyt lopullisen päätökseni, olen viimein jättämässä Kehän, 

lukitsen vastauksen.

Lopussa toinen meistä vastustaa tätä liittoa 

ja vaikenee iäksi.

 

Tähän iltaan olen valmistautunut

kuukausia, viikkoja, tuntikausia,

keskenään kilpaa juoksevia minuutteja 

Olen laatinut mielessäni suunnitelman, kähertänyt hiukseni enkelinkutreiksi, 

maalannut huuleni maailmanloppua hehkuvaksi taivaanrannaksi, 

puuteroinut poskipäilleni kainon punan

kerrannut mielessäni suunnitelman, taivuttanut ripseni, ajellut sääreni, lakannut kynteni, 

pukenut ylleni smaragdinvihreää tyköistuvaa guccia, sukkanauhaa ja monimutkaisia pitsialusvaatteita lanteitani koristavine nyöreineen. olen kerrannut mielessäni suunnitelman

tehnyt kovan työn illan eteen, olen rehkinyt kaikkeni sinun eteesi, olen aina rehkinyt 

ja niin usein pettynyt. tänään en pety, olen käsikirjoittanut kaiken, kerrannut mielessäni suunnitelman. kerrannut huolella.

 

Kun ovikello soi, olen valmis. 

Minä ja neljän ruokalajin illallinen, minä ja sinisenmustat satiinilakanani. 

Minä ja makuuhuoneeseen hankkimasi petoksenkatkuiset tuoksukynttilät. 

 

Rukoilijasirkkojen viimeinen tango alkaa hitaalla temmolla ja kiihtyy kuin syke 

partavedellä pirskotetulla kaulallasi. et aavista tanssivasi jo.

 

 

Levysoittimen neulan alla viulu soi kireästi

 

Naaras pistelee kumppanin poskeensa pää edellä

 

Jousi ei ole koskaan laulanut tätä sinfoniaa yhtä kauniisti

 

Päättömänäkin koiras pyrkii parittelemaan

 

Joka sävel viestii, ettei tästä hetkestä ole enää paluuta mihinkään entiseen

 

Sen takaruumis hakee otetta naaraasta

 

Vikuroit totuuden teräksen alla kuin ori, jonka pöyhkeä ego on kastroitu 

 

Parittelu jatkuu useita tunteja 

kunnes viimeisetkin elonmerkit hiipuvat koiraasta

 

ja se vaikenee iäksi. 

perjantai 18. marraskuuta 2022

Ihmisen paras ystävä

Mitä ei anteeksi anneta, ei voida koskaan unohtaa. Asetun vaivihkaa makuulle jalkopäähän, kun luet Iltalehdestä avioliitossaan epäonnistuneista julkkiksista, tositarinoita mätään maahan pykätyistä huterista hometaloista. Käännät sivun toisensa perään niin rivakasti, ettet voi ehtiä lukemaan kaikkea. Hätistät minut jalallasi pois sängystä. 

 

Olen mitä soveliain narttu. Annan tassua ja kierin kun käsketään, saan herkkupaloja ja toruja, satunnaisia silityksiä ja vihaista riuhdottua hihnaa. Läähätän, uikutan ja ulisen, ulvon ahdinkoani yksin ja yhdessä. Itku purkautuu syvältä ja tulvahtaa ulos suusta, en voi estää sitä. Naapurit jyskyttävät seiniä kuin pieni naiivi sydän rintalastaani. Kipeät kylkiluuni paistavat harmahtavan nahkaverhon läpi. Siellä täällä kaljuja laikkuja, minussa pesivät loiset, olen likainen ja väärä. Huudat, että joskus on parempi päästää irti, kun roikun lahkeessasi. Asetun nuolemaan haavojani nurkkaan, vaivun kevyeen uneen, josta havahdun jokaiseen liikahdukseesi, siihen olen tottunut.

 

Unissani ajan takaa valkoista jänistä, joka kantaa suussaan kultaista kääröä, vastauksia kysymyksiin, joita ei uskalleta esittää. Minä liidän maitten halki sen perässä kuin kanahaukka. Unissani saan suuren kourallisen raksuja, toisenkin kauhallisen perunamuusia, syntymäpäivälahjaksi Pentikin kauniin kulhon. Unissani saan maata siellä, missä sinäkin. Rakastat minua, rakastathan? Tahmeat sekunnit venyvät, aikakauslehden sivu kääntyy, etkä katso kohti. Herään aina ennen kuin vastaat. Kaluan loputtomiin luuta, jonka viskasit. Se on lihasta puhdas ja valkoinen. Jahtaan häntääni. 

sunnuntai 9. lokakuuta 2022

Häkkilintu

Minä oksennan Saabin takapenkille

    vesivelli

        valuu

            jalkatilaan.

Sanot, ettei se haittaa,

että nahan saa kyllä puhtaaksi

sinulla on siihen keinot, sinulla on aineet

sinulla on kaikkeen keinot, voittajan elkeet

Minun nahkani ei saippualla ja kostealla liinalla puhdistu

 

Kuorin itseltäni orvaskeden irti

toivon kaikesta huolimatta

toivon häpeällisen hartaasti

mutta muisto on syöpynyt jo luuytimeen asti

kuva kärähtänyt polttomerkiksi silmän taakse

ja hoet, että panssareiksi on meidät rakennettu

Tiedän, ettei se ole yleispätevä

mutta minä unohdan

tennarisi alla murtuvan kitiinikuorenikin jonnekin


Kahden nukuttava sänky

johon ei kumpikaan meistä sovi enää

Ei erikseen, ei varsinkaan yhdessä

Sinun kireää sahalaitaista läsnäoloasi

loistaa täällä yökin,

yökin suihkun lattialla ilmaa, joka ei ensin päässyt sisään

rupisiin keuhkoihini

eikä nyt muista enää reittiä sieltä ulos

Jos lyöt, älä kiltti lyö

sellaiseen seinään, johon saisit aikaan reiän

katkeruutesi muotoisen

Älä odota reilua peliä, älä oleta

minunkaan kaihtavan vilppiä

ja hihasta vedettyjä valttikortteja

Älä lyö, älä

enää luule, etten jokaista koloa tilkitsisi

 

Hankaan sinua pois

seinälaattojen saumoista

ja sinä hankaat minua

rikki            ehkä 

tarvitsen jonain päivänä 

uuden henkilöllisyyden

Tarvitsen jonain päivänä sen 

vuokravakuuden takaisin,

tarvitsisin jäätyvän sieluni suojaksi

kehikon jostain huojumattomasta


Ehkä lihaa ja kenties luuta

joita ei huutosi kaada kumoon

mutta kaikkea ei voi saada

kaikkeen ei voi yltää

epätoivoinen käteni

kaikista maailman kurottajista

ahnain, nälkäisin

sunnuntai 11. syyskuuta 2022

Rakkaudesta lajiin

Mies kertoo kolmatta kertaa ikävystyttävää tarinaansa Norjasta,

tihrustan simpukkapuhelimensa näytöltä kuvaa iljettävästä kuolleesta kalasta

Hymisen ja myötäilen, poistun viehkosti lanteitani keikutellen.

Naistenhuoneessa kylven Stockmannilta ostamassani hajuvedessä

tuoksuu kalliilta, petollinen poistotuote alehintaan

Olen tehnyt tästä taidetta, tässä lajissa

sitä joko onnistuu tai saa pataansa 

tai pahempaa

 

Korjailen vessan peilin edessä kimaltavaa huulikiiltoani 

Minulla on mauttomat glitterkorkkarit

kolmetoista senttiä stilettoa silosäärteni jatkeeksi

niillä nousen pubiruusujen yläpuolelle

siemailen baaritiskillä minulle tarjottua mansikkamargaritaa.

 

Mietin, mitä nimeä käyttäisin tämän illan.

mies ei ole kysynyt sitä vieläkään,

rakastaa puhua itsestään.

työmiehen suuri koura 

tupakan kellastamine sormenpäineen tarraa takamukseeni

hän on ostanut oikeuden siihen, katson kohti

Mies hymyilee kuin omistaisi 

ja minä annan luulla niin, hymyilen takaisin

annan viedä kotiinsa

vodkanhuuruinen kähmintä alkaa jo taksissa, 

promillet ovat laimentaneet rajan 

sopimattoman ja säädyllisen väliltä

tehneet julkeasta julkista

 

Makuuhuone on tyylikäs, 

sängyn yläpuolella roikkuvissa sisustustauluissa lukee 

“Vaimon valitsema”

Räpäytän silmiä

“Dream big & reach for the stars”

Taulut tärähtelevät rytmissä

Pidän sängynpäädystä kiinni

rakennekynnet kaivautuvat kämmeniin 

juuri sopivasti kipua, että unohdan

missä olen

 

Aamuyöllä äijän takin taskusta 

löytyy musta nahkalompakko

ehdin laskea setelit ulkonakin

niillä maksetaan sähkölasku ja 

arviolta ainakin yksi kauppareissu 

jätän pimeän eteisen taakseni 

jalkapohjassa kantapään kokoiseksi laajentunut silmäpako

riuhdottu niin hätäisesti

Rapun lattia on kylmä ja tahmainen

sipsutan sukkasillani sisäpihalle

 

Kohennan ryhtiä, oion 

yötaivaan sävyssä maisemaan sulautuvan trenssini helmaa

työnnän jalkani kapealestisiin koon 36 korkoihin

ja kädet taskuun, pidän kiinni lompakosta 

koko matkan, lupaan

Kopisen viileään aamuyöhön, 

jossa vain vahvat ja viekkaat selviävät.