Asun taajaman pimeässä povitaskussa, jossa melkein yletyn vessanpöntöltä pitämään halkeilevia kantapäitäni runkopatjalla ja pyöräyttämään HK:n lihapullat ympäri pannulla. Asun tšernobyliläisinspiroituneessa sementtihelvetissä, jonka seinien rappaus rapistuu silmissä. Jossa asutaan, vaikka on kamalan kuuma kesällä, turhan kylmä talvella. Jossa asutaan, koska vain siihen on pennejään poikki venyttävillä varaa. Jossa liian lapset penkovat poltettavia nysiä sisäpihan sameasta suolakurkkupurkista. Jossa jokainen tietää, ettei ulkona kannata liikkua yksin pimeällä.
Asun talossa, johon sinä et ole koskaan jalallasi astunut, mutta johon olet mukanani muuttanut. En minä sinua ikävöi, kuten ei sisiliskokaan kaipaa pudottamaansa häntää. Ilmestyt silti. Aina. Vuosia muutin karkuun. Muutuin pakoon, värjäsin hiukseni marketin muskottipähkinäksi, otin haltuun epätasaisen purkkirusketuksen, kiitollisena vastaan vähäisiä almuja Pelastusarmeijan keräyksestä ja vetäisin aina uudet raitaryysyt niskaan. Uusi vuosi, uusi minä, vanha sinä, vanha me. Joka kerta, kun kannoin käsiin lahoavan pahvilaatikon helisevine roskalavalautasineen uuteen piilopaikkaani, uuteen alkuuni, sinä istuit jo virnuillen nojatuolissa odottamassa, silmissäsi voitonriemu, iiriksissä ilkikurisuuden väripaletti. Hiostit sänkyäni mahdottomaksi leposijaksi yöt, veit tilaa ja natisutit jousia piruuttasi, rullasit aamuneljältä lakanan pois petauspatjalta.
Asun kirotussa loukossa, jossa ikkunat katsovat kieroon ja pellit rämisevät raekuurojen aikaan, nurkat paukkuvat ja kellertävä muovimatto nauraa joka nurkasta. Sinä asut täällä minua onnellisemmin, naurat nurkkien mukana, piileskelet kupruisten tapettien raidoissa ja repeämissä. Raahaan kapakasta karvaisia yhden yön loitsuja viereeni, mutta et hievahdakaan. Kun en pystykään, loitsu haihtuu huoraämmää mutisten ovi perässään paukahtaen.
Asun henkilökohtaisessa helvetissä, muutun taas pakoon, vaihdan väriä vaan en paikkaa, kameleonttina luon silmiini uuden nahan, näen valppaana joka suuntaan. Sulaudun tapettiin parhaani mukaan, saalistan sokerimuurahaiset muovimaton kihartuneesta kulmasta kielelläni. Taajaman tuttu soratie vie betonikuution pihaan. Siellä suljetaan ikkunan salpa helteisenä juhannusyönä, siellä yhteiskunnan laidan yli liukastuneet perivät velkoja leikkien puukkohippaa, leikkien tosissaan. Siellä kasvatetaan silmät selkään, siellä ei viihdytä, siellä ollaan. Sinne jäädään, niin kuin sinä jäät, niin kuin minäkin. Sinä olet. Sinä pysyt.
