Pahvilaatikoiden keskellä murehdittujen öiden jäljiltä
olisi niin paljon sanottavaa
liikaa korjattavaa
niin vähän työkaluiksi kelpaavia sanoja, astaloita
mukiloida määränpäämme muuksi
Rätisevä autoradio luukuttaa eilisiä hittejä
kun muusikot jossain valvovat yönsä
ja jo toiveajattelevat levyilleen huomisia
Kissa maukuu kantokopassaan Tuure Kilpeläisen päälle
Puhkon ympäriltämme tukahduttavan kuplan ja kysyn
jotain muuta kuin mitä oikeasti pitäisi, mitä vain
”muistaks sen tosi imelän, hitaan biisin
jota sillon aina kuunneltiin mankalla
ja jonka päälle nauhoitettiin vahingossa
se joku Leevin kappale, jossa
se varastaa muijalleen takin ja
kaikki menee päin persettä niinku aina”
Jos seuraavastakin risteyksestä ehditään
vanhoilla vihreillä
pysähtymättä, vielä rakastaa
ei rakasta rakastaa ei rakasta
Pidät katseen tiukasti tiessä, suupielesi kiristyy
ja kun lopulta toteat
ettet muista mitään niin vanhoja juttuja
se on napakka isku
rusahtavaa sydänluuta,
harkittu murskavoitto tylpällä esineellä
Aikuisuus on sitä, että nielee näitä
kulmikkaita, teräviä tosiasioita
hautajaisten suolaisia kiteytyneitä, patoutuneita.
Oppii, että elämässä
voi lopulta luottaa vain harvoihin asioihin
kuten siihen, että tulevana yksinäisenä yönä
leikkaan kriisiapuna ruman otsatukan
tylsillä keittiösaksilla
ja että jos kissa tipahtaa parvekkeelta, lupaan tipahtaa perässä
enkä ole koskaan ennenkään jaloilleni pudonnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti