sunnuntai 4. syyskuuta 2022

Hautajaisissa sataa aina suolavettä

Pahvilaatikoiden keskellä murehdittujen öiden jäljiltä

olisi niin paljon sanottavaa

liikaa korjattavaa

niin vähän työkaluiksi kelpaavia sanoja, astaloita

mukiloida määränpäämme muuksi

 

Rätisevä autoradio luukuttaa eilisiä hittejä 

kun muusikot jossain valvovat yönsä 

ja jo toiveajattelevat levyilleen huomisia

Kissa maukuu kantokopassaan Tuure Kilpeläisen päälle

 

Puhkon ympäriltämme tukahduttavan kuplan ja kysyn

jotain muuta kuin mitä oikeasti pitäisi, mitä vain

”muistaks sen tosi imelän, hitaan biisin

jota sillon aina kuunneltiin mankalla

ja jonka päälle nauhoitettiin vahingossa

se joku Leevin kappale, jossa 

se varastaa muijalleen takin ja 

kaikki menee päin persettä niinku aina”

 

Jos seuraavastakin risteyksestä ehditään 

vanhoilla vihreillä 

pysähtymättä, vielä rakastaa

ei rakasta      rakastaa        ei rakasta

 

Pidät katseen tiukasti tiessä, suupielesi kiristyy

ja kun lopulta toteat 

ettet muista mitään niin vanhoja juttuja

se on napakka isku 

rusahtavaa sydänluuta,

harkittu murskavoitto tylpällä esineellä

 

Aikuisuus on sitä, että nielee näitä 

kulmikkaita, teräviä tosiasioita

hautajaisten suolaisia kiteytyneitä, patoutuneita.

Oppii, että elämässä 

voi lopulta luottaa vain harvoihin asioihin 

kuten siihen, että tulevana yksinäisenä yönä 

leikkaan kriisiapuna ruman otsatukan 

tylsillä keittiösaksilla

ja että jos kissa tipahtaa parvekkeelta, lupaan tipahtaa perässä

enkä ole koskaan ennenkään                                         jaloilleni pudonnut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti