Huusin monta vuotta ääntäni käheäksi
syvään korkeajännitettään humisevaan metsään.
Minä olin se kuuluisa puu, joka kaatui
kun kukaan ei ollut kuulemassa
ja siellä makaan edelleen
sinnikkäästi sykkivät juureni
kostealla mättäällä leväten.
Erotan kaarevan sinikuvun lajitovereideni ylpeiden oksien lomitse
Kaaduin ja minusta ei lähtenyt pihaustakaan
vihdoin voi lakata miettimästä vanhaa ikuisuuskysymystä
ja keksiä uuden tilalle.
Aloin pitää meteliä
vasta vuosia myöhemmin
pehmeän jälsinen kitakielekkeeni vaikeroinnista väpättäen.
Ehkä joskus vielä rungostani on hyötyä.
Ehkä joku tekee minusta vaikka yöpöydän,
jonka yksi jalka on häiritsevästi lyhyempi kuin muut
mutta minut voi vakauttaa
vaikka elämänhallintaoppaalla
joka sopii virkaansa
kuin puukenkä levottoman tuhkimon jalkaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti